Oon monelta saanut kuulla, että muistathan kirjoitella sitten blogiin miten sulla menee siellä toisella mantereella. Voin sanoa, että yritän parhaani mukaan päivitellä kuulumisiani niin että kaikki saavat ne samalla kertaa. Sitten kun kyllästyn kirjoittelemaan saatte nauttia mitä taidokkaimmin otetuista kuvista, sillä kamerahan on ilman muuta lähdössä matkaan.
Viime päivät on menneet todella nopsaa, oon saanut viettää ihanaa aikaa ystävien kanssa laittaen ruokaa, ottaen aurinkoa, kalastaen (huonolla menestyksellä) ja nauraen, mutta enimmäkseen vaan hengaillen. Oon, myös saanut juosta pyörävarkaan perässä ja saanut kauan kadoksissa olleen pyörän takaisin kotiin. Ollaan kuunneltu ystäväni kanssa jatkuvalla syötöllä Heurekan kahta biisiä; "Sun voimas jää" ja "Sodan jälkeen". Ne kummatkin tulee tuomaan niin mieleen suloisen nuoren naisen, jota saan kutsua ystäväkseni ja viime viikot. Kyllähän kyseisiä biisejä kuunneltiin myös mun toiveesta tai ehkä vaan kuvittelin.
Eilen alkoi viimeinen viikko ennen reissua Suomessa, se onkin sisältänyt paljon tekemistä ja ihmeellisiä tilanteita. Aamulla paikkailtiin äiskän kanssa auto Vaasassa ja siivottiin mun unelmien kämppä valmiiksi vuokralaista varten. Sitten olikin aika painaa ovi perässä kii ja lähteä ajelemaan etelää kohti. Pakko sanoo, että pieni haikeus valtaa mielen kun ajattelee että en tuu astuu jalallakaan Vaasaan seuraavaan neljään kuukauteen tai näkemään siellä olevia ystäviäni. Onneksi some, skype ja kännykkä ovat keksitty. On ollut myös todella hassua jättää hyvästejä ja sanoa, että nähdään sitten tammikuussa. Ehkä alan pikkuhiljaa käsittämään, että oon oikeesti lähdössä.
Lauantaina meidän piti mennä äidin kanssa Vaasan parhaaseen kahvilaan. Kuitenkin kun vihdoin päästiin paikalle oli se nettisivujen infon vastaisesti kiinni. Taas kerran, aina kun vois sinne mennä niin se on kiinni. Sitten sitä päädyttiin lähelle Raippaluodon siltaa kahville, jossa äiskä katteli mainoksia ja tuumas, että mitä jos mennään Orisbergiin käymään. Eihän sitä siinä muuta kattelemaan kuin netistä, Orisbergin tapahtumia ja tuumattiin yksissä tuumin, että mennään seuraavana päivänä paikalle sillä siellä on ollut rukousviikonloppu ja tuttu pariskunta on puhumassa Jumalanpalveluksessa. Sittenpä siellä seurakunnan keskellä mut siunattiin uudemman kerran matkalle Kiinaan. Sain vaan lisää rohkaisua tosta johdatuksesta ja mietinkin, että en olis ikinä uskonut toisen kahvilan kiinni olemisen takia, mun askelia johdatettavan näin. Nyt jos joku kysyy, että jännittääkö mua voin sanoaa rehellisesti, että kyllä mutta päällimmäisenä tunteena on varmuus siitä, että oon kulkemassa oikeeseen suuntaan ja ottamassa just sen oikeen seuraavan askeleen. En tiiä, olinko toivonut lisää siunauksia, mutta toi vaan osoitti että aina mun ei edes tarvi tietää, luottaa vaan siihen että mun käsi on ikuisessa kädessä kii ja astuminen pois omalta mukavuusvyöhykkeeltä tulee olemaan sen arvoista.
Enää 5 ja puol päivää Kiinaan!
-Salla
