Jos voisin pitäisin kaikki ihanat ihmiset aina mun mukana

Ihmiset. Jeesus. Kiitollisuus. Näistä sanoista koostuu tän pienen tytön elämä, kyllä toivon että mussa aina on jotain lapsenkaltaista, sellaista että osaisin luottaa sokeasti kun sitä tarvitaan tai jakaa omastani niille jotka vain ottavat vastaan, sillä lapsethan jakavat kalleimmat aarteensa muiden kanssa ajatellematta itseään, sekä rakastaa pyyteettömästi täydestä sydämestä ja osata myös kertoa se.

Viimeisten parin viikon aikana olen vaan päässyt tajuamaan kuinka mut on ympäröity niin kauniilla ja rakastavilla ihmisillä. On kuin mun perhe olisi kasvanut monella ihmisillä tän runsaan kolmen kuukauden aikana, tottahan se tavallaan on sillä Taivaan Isän perhettä on lähes joka puolella maailmaa. Mun tekis mieli itkeä, sillä jollain tavalla hyvästien jättäminen ottaa aina kovempaa kuin oon aikasemmin ajatellut ja näitä hyvästejä jättäessä en edes osannut sanoa milloin mahdollisesti tapaamme jälleen. Parasta kuitenkin on se että he ovat vieneet mun sydämestä paikkansa just olemalla omia itsejään.
Kuten kerroin viime sunnuntaina oli mun viimeinen harjoittelupäivä, joka sujui mukavissa tunnelmissa ja sain mitä parhainta palautetta mun ohjaajalta. Vieläkin oon sitä mieltä, että mun ohjaaja on aivan liian ihana ja hän vaikutti olevan musta ylpeä. Tietenkin iltapäivä meni viimeisessä seurakunnan kokouksessa, jossa mut yllätettiin täysin, sillä meidän kansainvälinen perhe siellä antoi mulle todistuksen mukana olosta ja siunasi mut matkaan. Siinä tuntee olevansa rakastettu ja välitetty, kun aivan yllättäen sut kutsutaan kaikkien eteen. En todellakaan osannut odottaa kyseistä asiaa ja varmaan jos olisin ollut just mä olisin jättänyt välistä sen eteen menon. Kokouksen jälkeen tosi moni tulikin sit viel tervehtimään ja ottamaan yhteiskuvia, onneksi en just sillä hetkellä itkeskellyt menemään. Haluan kertoo myös koskettavasta kohtaamisesta yhen tyypin kanssa, oli niin söpöä ku se tuli kokouksen jälkeen ettimään mua ja tarttu mun käteen, katsoi suoraan silmiin ja oli sillein Salla tää on varmaan vika kerta ku nähään. Oikeesti. Nää ihmiset.
Maanantaina lähdin vielä syömään mun ystävän luo, joka valmisti ihan itse kokonaisen arterian meille. Sain siinä vierestä seurata tän nuoren naisen kokkailuja ja paijailla kissoja. Olin ihan otettu siitä kuinka hän oli suunnitellut ruuat etukäteen ja näytti nauttivan tilanteesta. Voin hänen puolestaan sanoa, että kyllä hän voi olla ylpeä kokkaustaidoistaan ja kiinasta. Wow tää nuori nainen.
Tiistaina taas pohdiskelin yksikseni, että ei taida tulla kovin jännä päivä ja huokailin, että voih koko aika Kiinassa on mennyt aivan liian nopsaa. Eihän siinä mitään, sillä silloin ystäväni kiinalaisesta seurakunnasta laittoi mulle viestiä ja oli sillein "Salla onko sulla nyt aikaa, voistaisiin tehdä yhdessä jotain. Voin viiä sut kampaajalle!"Ja niin sitä mentiin, se tuli kuin tilauksesta, sillä olin jo yli kuukauden huokaillut että mun pitäis tehä mun hiuksille jotain ja tietenkään en ollut saanut mitään aikaseksi. Yksi pieni rukous taas kuultu ja toinen saanut toteuttaa sen tietämättään. Olihan mulla vähän jännä olo kun pesupojat laittoivat mut makaamaan pesupöydälle ja juttelivat musta niitä näitä, eikä kampaajakaan osannut kuin pari sanaa enkkua. Mutta hyvin selvittiin ystäväni tulkkauksella ja parilla kuvalla, hiuksista tuli kyllä tosi kivat tykkään. Sen jälkeen mentiin vielä syömään Regan Miania, rakastan niin sitä <3 Kaiken päälle mun ystävä halus maksaa kaiken mun puolesta ja oli ostanut mulle kaikkien aikojen lahjankin, nimittäin kunnon Kiina-Englanti Raamatun, jossa tekstit kulkevat vierekkäin.
Keskiviikkona pääsin luonastamaan suloisen tytön kanssa, joka on tulossa Suomeen keväällä. Tää tyttö on maailman ihanin (mä taidan sanoo näin kaikista) ootan niin, että hän tulee Suomeen että pääsen näyttää meidän kulttuuria ja paikkoja sekä ennen kaikkea leipomaan hänelle. Vielä kerran nää ihmiset. Illalla menin viimeistä kertaa Bible Studyyn tällä kertaa meillä oli vuorossa kysymykset ja vastaukset sessio parisuhteista ja kaikista niihin liittyvistä mieltä askarruttavista asioista. Oltiin siis kutsuttu seurakunnan Elderssit vastailemaan meidän esittämiin kysymyksiin. Oli kyl huikeita keskusteluja jotkin asiat avautu aivan uudella tavalla, se miten he halusivat tuoda esille Raamatun näkökulman oli enemmänkin kuin huikeeta. Meidän Bible Studyn porukat yllättivät mut täysin kuluneen viikon aikana, sillä he olivat ostaneet mulle kakunkin, joka jaettiin synttärisankarin kanssa ja siinä ne sitten lauloivat jäähyvästit ja halusivat tietenkin ottaa selffieitä! Pojat oli kyl niin hauskoja, ku olivat sillein selffie Sallan kaa kahdestaan ja sit kaikki muutkin vaan tunki aina kuvaan. Eikä yllätykset ees loppuneet tähän, vaan torstaina meidän ryhmän vetäjä ilmoitti, että niillä on viel lahja mulle. Ja mikäs muukaan olisi ollut kuin kuvia kehyksineen, niin suloista. Muistan heidät nyt aina ja ne tilanteet, joissa kuvat on otettu. Se saa kyllä paikkansa mun kirjahyllyltä niin, että voin aina muistaa heidä mun iltarukouksissa. Meinas mennä mönkään koko lahjan saaminen perjantaina kun toisilla ei ollut puhelimia ja mun puhelin oli jo poissa käytöstä, siinä sit oltiin vähän epätoivon partaalla mut löysihän se lahjakin oikeaan osoitteeseen.
Torstaina sovin luonaan kokkailija tytön kanssa, niin hän nappsi mut sähkömoponsa kyytiin ja pujoteltiin kaikkien autojen välistä syömään. Käytiin myös juomassa Buble teetä, jota on viime viikkoina tullut nautittua superpaljon. Tää tyttö oli myös ostanut kunnon kassillisen kiinalaisia herkkuja kotiin viemisiksi, tee kuitenkin oli unohtunut mutta ei siinä mitään sillä mulla alko olla siinä vaiheessa jo ongelmia kaikkien tavara määrien kanssa. Miten ihmeessä saisin tungettua kaikki rinkkaan niin, että painorajat ei pauku. Illalla kävin syömässä toisten opiskelijoiden kanssa vielä parhaassa kalamestassa ja nauttimassa jäätelöä. Oikeesti tuun niin kaipaa näitä ihmisiä, kaipaan jo nyt. Niin söpöä oli kanssa, että yks poika jota en oo koskaan tavannut tähänkään päivään mennessä halus antaa mulle lahjan. Siis mitä, joku jota en oo tavannut haluu antaa mulle lahjan, tuntuu ihan siltä kuin olisin hukkunut lahjoihin.
Perjanataina juoksentelin paikasta toiseen ja yritin vielä nähdä kaikkia ihmisiä, mun harmiksi aikataulut menivät uusiksi ja jouduin perumaan yhden tytön tapaamisen. Perjantainakin musta tuntui ihan siltä, että mua vaan lahjotaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, kuten juuri se taulu kuvineen sekä kiinalaisten ystäivien vikat lahjat, unohtamatta ihanaa intilaista nuortanaista. Yöksi vielä suuntasin viimeiseen yörukouskokoukseen. Hullua tiedän, mutta päätöshän oli helppo sillä sellaista tilannetta ei vaan halua missata. Muutenkin voin "syyttää" siinä yhtä seurakunnan jäsentä, joka kertoi kyseisestä tapahtumasta ja tietenkin mun oli päästävä paikalle. En kyl katunut hetkeäkään sillä yö oli mahtava, ylistystä ja rukousta monta tuntia ystävien kanssa maailman parhaassa seurassa. Siinä kohtaa tajusin, että oikeesti ne ihmiset ovat kuin perhe. Vielä oli yksi yllätys mun matkan varrelle luvassa, sillä nää nuoret jotka vetää yörukouskokouksia aivan yllättäen halusivat siunata mut vielä erikseen ja lähettää matkaan. Paras päätös koskaan mun Wuhan ajalle.

Tätä nuorta naista on kyllä lahjottu. Onnellisin kuitenkin olen näistä ihmisistä, vaikka jo nyt ikävöin heitä ja heidän seuraansa. Sekä seikkailuja heidän kanssaan, tiiän että Kiina on ottanut paikkansa ja palansa mun sydämestä ikuisiksi ajoiksi, nyt vaan oottelemaan milloin pääsen sinne takaisin.

-Salla

Se ois sitten Joulukuu

Kyllä ja ei, joulukuu on täällä. On ollut jo pari päivää, mun harmikseni, mutta samalla myös ilokseni. Tännekin on saapuneet joululaulut ja joulukoristeet, kuitenkin runsaan kaupallisuuden kera. Yhtään joulukalenteria en ole kaupoissa nähnyt, joten tämä vuosi taitaa mennä ilman. Ei sillä että kalenteria tarvitsisin, sillä viime vuonnakin taisin unohtaa avata luukut.

Mulla on jäljellä harjoittelua sairaalassa enää yksi päivä, jonka senkin teen puolikkaana niin että pääsen iltapäivästä viimeistä kertaa seurakunnan kokoukseen. Pakko myöntää, että tiedossa on monta viimeistä asiaa. Juuri nyt en halua ajatella niitä, sillä vielä on jäljellä seitsemän kokonaista päivää ihanien ihmisten ympäröimänä. Tää harjoittelu on ylittänyt täysin mun odotukset, oon nauttinut osastolla työskentelystä suunnattomasti ja oon saanut osallistua moniin juttuihin. Hauskoilta tilanteilta ei olla voitu edes välttyä kun oon ollut maisemissa, tietenkin potilaat kyselee mistä oon  ja osaanko kiinaa, vastauksen jälkeen ne yrittää jankata mulle kiinaksi, että jos puhun hitaampaa tai hiukan kovempaa ymmärrätkö. No en tietenkään, mutta kysymykset musta kyllä yleensä ymmärrän. Ihmeen paljon sanoja on tarttunut, vaikka ite en osaa niitä lausua tai niihin kysymyksiin vastata. Tällä viikolla maanantaina sattui hassu tilanne kun yksi potilaista halusi ottaa kuvia samaan aikaan kun laitan hänelle kanyylin. Jooh ei siinä pienessä kuumotuksessa voi kuin yrittää parhaansa ja toivoa, että ei juuri sillä hetkellä mokaa. Näitä tilanteita on sattunut enemmänkin kun yht äkkiä mun hoitaessa potilasta on vieressä ollut uteliaiden katseiden yleisö. Niin ne potilaat on vaan todenneet, että oon hyvä ja vaikuttaneet kaiken päälle tyytyväisiltä. 

Itselle vaikeimmaksi asiaksi tällä osastolla ovat tulleet iäkkäät sänkypotilaat, jotka eivät enää kykene tai pysty kävelemään. Nämä potilaat makaavat kaikki päivät sängyissä, heillä on omat hoitajat, joiden työnkuva vastaa suomalaisten lähihoitajien työtä. Kuitenkaan usein näillä hoitajilla ei ole minkäänlaista terveystieteellistä koulutusta, joten he eivät tiedä asioista sen enempää kuin sairaanhoitajat heille kertovat ja neuvovat. Tämä saattaa johtaa useisiin ongelmiin hoidossa, sillä hoidon kokonaisvaltaisuuden toteutus jää vajaaksi. Kuten totesin, potilaat makaavat kaikki päivät sängyissä heitä ei auteta ylös istumaan kertaakaan päivän aikana, ei edes vaikka sängyissä on käsipelillä toimiva mekanismi. Nyt voikin tulla siihen tulokseen, että enää istumaan nousua on turha yrittää, sillä tasapainoelin on jo tottunut makuu asentoon, mikä aiheuttaa istumaannoustessa huimausta. Nämä potilaat syötetään kyljeltään makuulta, voitte vain kuvitella miltä se tuntuu sekä ajatella keuhkoihin ruuan vetämisen vaaraa. Potilailla ei ole myöskään minkäänlaista itsemääräämisoikeutta, vaan lääkäri määrää hoidon ja hoitajat toteuttavat sen sekä huolehtivat tarvittavat testit ja mittaukset + raportoivat tarvittaessa lääkäriä. Potilaat jotka pystyvät puhumaan tai heidän läheisensä huolehtivat heistä hoidon aikana, monesti kieltäytyvät tai pyytävät tietojen saamista. Täällä sairaanhoitajien kunnioitus on todella alhaista, mikä on ainakin itsestä surullista sillä he (me) teemme tärkeää työtä ja kuvitelkaa kuinka moni ihminen jäisi hoitamatta tai kuinka monia virheitä sattuisi ilman sairaanhoitajia. 

Nämä sänkypotilaat ovat pistäneet mut miettimään inhimillisyyttä, ihmisarvoa ja rakkauden määrää. Olen varma, että he ymmärtävät vaikka eivät enää pystyisi sanoin tunteitaan ilmaisemaan. Kuten aikaisemmin olen jo todennut hymy on kansainvälinen kieli. Yksi potilaista saikin mut pysähtymään, sillä hänen verenpainetta mitatessani hän katsoi vaan suoraan silmiini ja hymyili. Siinä hetkessä tiesin, että hellä kosketus tai lämmin hymy saattaa pelastaa kokonaisen päivän ja valaista koko huoneen.  Kun mietin kysymystä mitä rakkaus on alkaa mulla soimaan Exitin biisi "Mitä rakkaus on?" päässä ja se taitaa vastata mun kysymykseen täydellisesti, eikä muita sanoja enää tarvita. Kertosäkeen sanat menevät nimittäin näin: Mitä rakkaus on? Sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luota ristin löydät vastauksen. 

On täällä muutakin tapahtunut kuin pelkkää harjoittelua, sairaanhoitaja tytöt veivät mut pari viikkoa sitten shoppailemaan ja sen päälle syömään. Pääsin vihdoinkin maistelemaan vähän lisää kiinalaisia erikoisuuksia, jotenka lautaselle kertyi ankankieltä, naudan/sonnin vatsaa, sian munuaista, jotain kanan sisäelintä ja samakkoa. Ai niin tulihan sitä syötyä myös ankanjalan jänteitä, mutta se tais jäädä vaan siihen yhteen kertaan. Ankankieli on nyt todistetusti valittu herkullisiin ruokiin ja täytyy kattoa, jos sellaisia eväspaketteja saisi tuotua maistiaisiksi Suomeen. Vaikka en mee kyllä millään tasolla takuuseen siitä, että ne ois jotenkin maukkaita ihmeellisessä pakkauksessa ja liemessä. Tiiän kyllä, että jollain siellä kotona on kokemusta asiasta. 

Viime päivät oon vaan ihmetellyt kuinka hyvin musta pienestä Sallasta pidetäänkään huolta. Kiinassa olo aika on vaan näyttänyt enemmän ja enemmän, että mun pienet kuiskaukset ja toiveet on kuultu, ja mun rukouksiin vastattu. Niin moni asia on mennyt mun toiveiden mukaisesti, niin vuokran määrästä  alkaen aina harjoittelu paikan saannista Suomesta ensi kevääksi asti. En voi kuin huokailla, että wau. En osaa lakata ihmettelemästä siunausten määrää, joita on saanut mun elämään osaksi ja ku mietin että mitä oon tehnyt ansaitakseni näin paljon, niin kuulen hennon kuiskauksen vaan sanovan, sun ei tarvi tehä mitään, olla vaan se kuka oot ja sillä paikalla jolle oot tarkoitettu. Just siihen Kaikkivaltiaan  syliin rakkaaksi lapseksi. 

-Salla 

Hetket joihin et uskoisi päätyväsi

Mä en tiiä mistä edes aloittaisin kirjoittamaan tällä kertaa,  sillä oon huomannut että jotkin asiat ja tunteet on jopa vaikea pukea sanoiksi. Voisin aina kirjoittaa niistä mahtavista jutuista joita on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan, joka puolella. Mutta samalla on niitä haastavia juttuja, jotka saa vaan mun sydämen särkymään.

Viime aikoina oon vaan enemmän ja enemmän huomannut kuinka ihmiset niin vähän arvostavat itseään täällä. Olen jutellut monen nuoren kanssa monistakin asioista ja he ovat jakaneet paloja kulttuuristaan ja taustoistaan, siitä keitä he ovat ja mistä he ovat tulleet, sekä mistä he unelmoivat. Useasti tapa jolla he puhuvat itsestään on kiinnittänyt mun huomion, mutta erityisesti mut pysähtymään sai yksi nuori nainen pari viikkoa sitten. Hän kertoi millaisia tv -ohjelmia täällä on ja kuinka monesti sarjoihin laitetaan enemmän komeita nuoria miehiä, jotta saisivat enemmän katsojia. Hän kertoi kuinka usein nuorilla tytöillä on niin sanotusti vihreäkortti, jolla voi plokkaa ruman (en oikeasti usko että kukaan ihminen on ruma) ihmisen pois ruudusta, jolloin voi vaan keskittyä niihin kauniisiin. Kun hän puhui asiasta hän käytti esimerkkinä ohjelmaa, jossa on niin hänen mukaansa ruma nainen niin kuin hän. Tuo lause sai mut tosi hämilleni ja olin sillein, mutta sähän oot kaunis ja musta kaikki ovat kauniita. Tytön nauraessa ja todetessa, että minäkö muka olisin kaunis, mun sydän vaan käpertyi. En tidä johtuuko se kehumisen ja kertomisen puutteesta ja vähyydestä vai siitä, että kukaan ei ole koskaan sanonut tuolle tytölle sekä monille muille kuinka kauniita ja arvokkaita he ovat. Kuinka kauneutta on monenlaista ja kuinka kauneus on asia, jota jokainen kantaa mukanaan.

Toinen asia johon oon kiinnittänyt erityistä huomiota on se miten ihmiset puhuvat toisistaan. Toista saatetaan kuvailla lihavaksi tai rumaksi, jopa henkilön läsnäollessa. Yhdenkin pojan lempinimi on Panda, koska on isompi kokoinen kuin muut. En voi olla ajattelematta, että jos olisin heidän mielestään ruma kertoisivatko ihmiset täällä sen minulle tai sanovatko he ulkomaalaisille samalla tavalla asioista kuin saman kansalaisuuden omaaville. Sekä miltä noista henkilöistä tuntuu oikeasti, he eivät varmaan kerro tai näytä sitä, mutta kuinka monta haavaa toisten negatiiviset sanat ovat saattaneet aiheuttaa. Kun kaiken ynnää yhteen, en yhtään ihmettele sitä, että ihmisten itsetunto on niin alhainen. Pistää miettimään mikä on sellainen ihmissuhde, jossa etsitään toisesta vikoja, halutaan tuoda huonoja puolia esille tai laskea toisen arvoa, jotta voi korottaa itseään.

Okei nyt näistä hiukan syvällisemmistä asioista takaisin hiukan kevyempiin. Oon tässä niin usein huokaillut, että hullu elämä ja kuinka jokainen päivä on seikkailu. Kuten aikasemmin kirjoittelin mun kämppikset lähtivät ja jäin tänne kämpille yksin asustelemaan loppuajaksi. On ollut tosi outoa palailla tyhjään kämppään ja jotenkin se, että ei oo ollut ketään jonka kanssa jakaa kaikki päivän aikana koetut fiilikset on ollut tosi hassua. Oon kyl niin onnellinen siitä, että mun elämään on tullut osalliseksi niin monta siunaavaa ihmissuhdetta, että en edes ehdi kokea oloani yksinäiseksi vaan enemmänkin oon huolissani kuinka jaan kaiken ajan riittämään. Jaaa wechat on paras keksintö, sillä voin aina puhua mun kämppiksille kaikesta mitä täällä tapahtuu ja he niin tietävät mitä tarkotan!

Viikko on mennyt yhdessä hujauksessa ja paljon oon ehtinyt touhuilla, keskiviikkona olin tuttuun tapaan bible studyssa ja siellä mulle napsahti uus vetovastuu tälle uudelle viikolle, jeeah. Viime kerta ei mennyt ihan niin kuin toivon, mutta ainakin nyt osaan ehkä valmistautua hiukan paremmin ja ehkä kantaa jopa vastuunikin paremmin. Onneksi kaikessa ei tarvitse olla niin kauhean hyvä. Torstaina mut valtasi pieni kauhu harkan suhteen, sillä yhtäkkiä osastolla oli kiinalainen opettaja, joka alkoi kysellä kuka oon ja miksi oon siellä, ja mikä mun tarkoitus on olla siellä. Varsinkin kun kyseinen opettaja ei tunnistanut mua, en siis oo osa hänen luokkaansa tai mitenkään kontaktissa kyseiseen opettajaan tai vaikuta hänen opiskelijoihinsa, ja siinä samassa mulle sitten selvisikin, että yhtäkkiä osastokin oli sekaisin siitä miksi oon siellä ja mikä mun tarkoitus siellä oloon on. Eikä kukaan oo sanonut mulle mitään kuluneiden viikkojen aikana. Eihän siinä auta kuin vetää henkeä ja käydä vielä kerran ohjaajan kanssa läpi harjoitussuunnitelma sekä luottaa siihen, että oon oikeessa paikassa. Täällä ihmiset tuntuvat todellakin jokainen haluavansa tietää toisten asioista, myös asioista jotka eivät heitä kosketa millään tavalla.

Perjantaina menin lataamaan lisää puheaikaa mun puhelimeen, ihan itse! Olin saanut viestin, että nyt on kaikki ladattu raha käytetty, eli huimat 8 euroa kahden ja puolen kuukauden aikana. Puheajan lataaminen onnistui loistavasti viestiä näyttämällä ja yksi poika osasi hiukan enkkua, joka helpotti tosi paljon. Oon kyl ylpee. Perjantaina oli myös rukousyö, johon pääsin osallistumaan nyt viimeistä kertaa, rukousyöt ovat olleet kyllä tosi mahtavia ja ihanaa jakaa tän kansainvälisen perheen kanssa niin voimaannuttavia hetkiä. Tietenkin päätin osallistua kyseiseen yöhön huolimatta siitä, että harkassa pitäisi olla aikaisin aamulla ja vielä pari tuntia aiemmin en tiennyt miten edes päästä perille. Onneksi yksi tuttu tyttö sano, että mikä bussi mun tulisi ottaa ja millä pysäkillä hänet tavata. Se olikin aika jännää, sillä eihän siinä voinut kuin näyttää bussikuskille pysäkin nimeä ja kuski sitten huikkasi, että milloin mun pitää jäädä pois. Välillä on mielenkiintoista asua suurkaupungissa, jossa ei osaa paikallista kieltä ja suurinosa ihmisistä ei osaa englantia.

Sunnuntaina oli kunnon kirkko päivä, sillä aamulla ensimmäiseksi suuntasin kiinalaiseen seurakuntaan. Jossa seurakunnan pastori teki musta esimerkin seurakunnalle, kyselemällä kesken puheensa mun ikää ja mun tarkoitusta tulla seurakuntaan ja Kiinaan. Sekä sitä haluanko palvella mun koko elämällä Jumalaa, tultuaan siihen loppu tulokseen, että kyllä. Hän jatkoi kyselyä siitä missä haluan palvella Kiinassa, Aasiassa vai koko maailmassa. Hän oli oikein ylpeä musta ja kertoi, että oon iso rohkaisu paikalliselle seurakunnalle siitä, että on paljon ihmisiä jotka eivät ole vielä kuulleet evankeliumia ja silti vaikka oon näin nuori oon valmis lähtemään. Hän toivottikin mut tervetulleeksi Kiinaan ja Wuhaniin, erityisesti heidän seurakuntaansa. Niin siellä mä olin kaikkien kauniiden ihmisten ympäröimänä täysin hämilläni siitä mitä kaikkea ehtii tapahtua mun elämässä ja minkälaiseen seikkailuun oon saanut astua. Tiiän, että tää on vasta alkua, sillä niin paljon on vielä tulossa.

Haluan kertoa vielä yhdestä asiasta, josta en oikein tiedä mitä mun tulis ajatella. Sillä heti kun mun kämppikset lähtivät on mun ympärille kertynyt random ihmisiä, jotka haluaisivat mun yhteystiedot jotta voitaisiin keskustella tai tehdä jotain yhdessä. Esimerkiksi voisin kuullemma opettaa heille englantia, niin outoa. Yksikin poika väitti mulle kivenkovaa kuinka hänellä on ikävä mua vaikka tapasin hänet vain kerran pikaisesti kuluneen viikon aikana. Kyllä ihan varmasti kova ikävä taitaa olla. Tänään mietin, että ehkä olisi parempi että en liikkuisi yksinäni mutta myöhemmin tajusin että ei ehkä sillä väliä, sillä bussissa matkalla kotiin kokouksen jälkeen, ihanien ystävieni kanssa kolmas mies viiden päivän sisään halusi mun puhelinnumeron. Kyllä siinä kohtaa meni mun kaverien ilmeet vaikeiksi, sillä tilanne oli jo toinen yhden vuorokauden sisään mitä pääsivät todistamaan. Siis mitä ihmettä mun ympärillä tapahtuu.

-Salla

Yksi kuukausi jäljellä

Än yy tee nyt. Viimeisen kuukauden päivät ovat jo alkaneet, kyllä hieman alle kuukausi niin lennän pois mun nykyisestä kotikaupungista Wuhanista ja matkaan Kantoniin. Oon alkanut tulla siihen tulokseen, että kolme ja puoli kuukautta on hirveen lyhyt aika muuttaa toiseen maahan, paikat ovat jo tulleet tutuiksi aikoja sitten, vaikka vieläkin joka viikko oppii jotain uutta tästä kaupungista, ihmisistä sekä kulttuurista ja aina ei ole varmaa kuinka päästä takaisin bussilla kotia. Ainakin oon oppinut luottamaan ihmisiin, joiden kanssa liikun, jos he ovat suuntaamassa samaan päämäärään kuin mä, niin ei mun tarvitse tietää ihan kaikkea vaan mennä virran mukana. Tässä samalla kuin paikat alkaa olla tuttuja niin kuin ihmisetkin, vaikka sitä on välillä vaikeuttanut opiskelijoiden vaihtuvuus osastoilla joilla olen sekä osastojen vaihto harkkojen aikana. Ainakin oon päässyt tutustumaan moneen ihmiseen ja hiukan jo haikeet fiilikset tulee kun tajuaa, että juuri kun oon saanut hyviä ystäviä niin meidän tiet eroaa, ainakin hetkeksi. Oon vahvisti sitä mieltä, että ihmistä ei ole luotu sanomaan hyvästejä ja parasta olisinkin jos saisin pitää kaikki rakkaat ihmiset mun mukana. Jos he eivät voi olla läsnä fyysisesti niin sosiaalinen media kaikkine muotoineen pelastaa paljon ja mun sydämessä on aina kaikille ihanille ihmisille ja mun koti on avoinna oli se sitten missä päin maailmaa tahansa.

Mun kämppikset suuntaavat kotia, toinen lähti jo eilen ja toisen vuoro on huomenna. On ollut aivan mahtavaa jakaa tää aika heidän kanssaan. Ollaan kaikki erilaisia persoonia ja meillä on ollut niin hauskoja hetkiä yhdessä, että hymy nousee korviin ku aattelee niitä. Nuo kaksi nuorta naista ovat olleet iso siunaus mun aikaan täällä ja hiukan jo jännittää kuinka tuun pärjää ilman heitä, mutta tulinhan mä Kiinaankin yksin, joten loppu aika tulee varmasti menee loistavasti. Sekä pääsen vielä ylittää mun omia rajoja lisää. Mikä voisikaan siis olla parempaa!

Aloitin kaksi viikkoa sitten mun viimeisen harjoittelujakson samaisessa sairaalassa kuin aiemmatkin. Tää jakso on osa sisätautien opiskelukokonaisuutta ja osastona on diabetes osasto. Hehkutus on välttämätöntä kun puhuu tästä osastosta, kaikki sairaanhoitajat siellä olleet erityisen mukavia ja opiskelijat joiden kanssa oon ollut huolehtivaisia sekä puhuvat hyvin enkkua. Välillä tuntuu, että tuolla osastolla oon enemmän osa työntekijöitä kuin aikaisemmilla osastoilla ja aika on mennyt tosi nopsaa kun on päässyt tekemään niin paljon. Mulla on aivan ihana ohjaaja, joka on koko ajan iloinen ja lauleskelee siinä samalla, sit aina ku on tilanne että en voi osallistua johonkin juttuun, keksii mulle jotain tekemistä. Tykkään. Perjantaina meillä oli sellanen diabetespäivä ja mentiin jakamaan tietoa kyseisestä sairaudesta päivystyksen aulaan. Siinä samalla kun lääkärit puhu ja tapasi ihmisiä, mä sain mitata noin. 50-70 ihmiseltä verensokerin, kahen tunnin aikana. Olihan välillä hassuja tilanteita ku en kuitenkaan kiinaa osaa puhua, mutta hyvin kaikki onnistu. Nautin kyseisestä aamupäivästä tosi paljon ja sen jälkeen sain mennä yhteen mun lempi ravintoloista luonaalle työporukan kanssa. Arjen pienet ilot.

Perjantai ilta menikin sitten elokuvissa mun kämppiksen sekä kahden pojan kanssa, pojat ovat siis mun Raamatunluku ryhmästä. Pojat ehdottivat leffaa ja tietenkin mentiin, sillä onhan se uus kokemus täällä suunnalla maailmaa. Nää tyypit on vaan super hauskoja, et voi muuta kuin nauraaa niitten huomioille kiinalaisesta yhteiskunnasta. Kuten, toinen heistä kysyi meiltä että ollaanko huomattu, että kiinalaisten juttu on aina pitää matkalaukkua mukana. Iteltä kyseinen seikka on jäänyt välistä, mutta siis ainakin hän on nähnyt kiinalaisia matkalaukkuineen monet kerrat. Leffa valittiin randomilla, eihän meistä kukaan osaa paikallista kieltä ja olihan siellä myyjäkin joka osasi hiukan enkkua. Silti leffan nimi oli kiinaksi, mutta kuitenkin ulkomaalainen siinä pienen tuskailun jälkeen, joka pojilla oli, saatiin liput ja suunnattiin syömään. Minne muuallekaan kuin KFC:hen, oli varmaan mun toka kerta elämässä, mutta kuullemma afrikan mantereella kyseinen ravintola on tosi hyvä, joten helppo valinta. Me kyllä pohdittiin siinä samalla, että onkohan pojat täällä syöneet ollenkaan paikallisia ruokia kun eivät osanneet niistä mitään oikeastaan nimetä tai kertoa. Voi toisia. Leffakin paljastu aika hyväksi ja jännittäväksi, niin jännittäväksi että sen aikana usein hätkähti yllättäviä juttuja. Kämppiskin söi siinä jännityksessä poppareita menemään. Tutkin netistä, että leffan nimi on Lapyrintti Aavikkokokeet, että jos haluutte hiukan jännitystä päiväänne käykää kattoo kyseinen elokuva.

Viikko sitten käytiin ekaa kertaa kiinalaisessa karaokessa. Oli kyllä aikamoinen kokemus ja kämppiksen ilme oli näkemisen arvoinen kun tajusi, mitä on kiinalainen karaoke. Mentiin siis parin nuoren opettajan kanssa ulos syömään ja sen jälkeen karaokeen eli KTV:hen. he vuokrasivat meille huoneen ja hommasivat hiukan naposteltavaa. Huoneessa oli kaikki välineet kunnon laulukilpailun aloittamiseksi, mutta tietenkään meistä kukaan kukaan ei osaa laulaa. Opettajat joiden kanssa mentiin olivat sitäkin parempia ja lauloivat tosi hyvin, me taas ku vedettiin ihan läpällä vaikka kuinka monta biisiä. Nää on just niitä tilanteita joissa miettii, että miten ihmeessä mä päädyin tänne, hauskaa kuitenkin oli ja en jättäis kyseistä iltaa välistä mistään hinnasta.

Koska tänään on toisen kämppiksen viimeinen päivä mennään isommalla porukalla luonaalle kalapaikkaan, josta ovat puhuneet koko täällä olo ajan. Mulla ois vielä niin paljon kirjoteltavaa, mutta tällä hetkellä en saa mun ajatuksia oikein jäsenneltyä, joten muut jutut jääköön seuraavaan kertaan. Siunattua ja mukavaa alkanutta viikkoa sinne missä kukin itse on.

-Salla

Hong Kong

Viime viikonloppuna oli viimeinen matka Kiinan sisällä ennen viimeisen harjoittelujakson loppumista täällä. Vielä on siis yksi kaupunki kokematta ja näkemättä, mutta sen aika on sitten joulukuussa kun olen sanonut tutulle Wuhanille heipat. En halua, vielä ajatella tuota aikaa, koska se vaikuttaa tulevan nopeammin kuin osaan odottaa tai haluaisin. Toinen kämppiksistäni suuntasi viime perjantaina Shanghaihin ja me toisen kämppiksen kanssa lähdettiin lauantai aamuna lentokentän kautta Hong Kongiin. Tämäkin reissu oli pikavisiitti noin tuhannen kilometrin päähän täältä meiltä.

Ollaan kyseisen kämppiksen kanssa aikamoinen kaksikko ja välillä varmaan joku toinen olisi menettänyt hermonsa meihin, sillä mentiin just sen pahemmin suunnittelematta reissuun ja löydettiin itsemme tilanteista, joissa kummatkin ovat sillein päätä sä. En voi kuin nauraa tilanteille, joihin päädyttiin niin randomisti, että pistää miettimään mitä ihmettä just tapahtui. Hienosti selvittiin lentokentältä hostellille ja jopa parin mutkan kautta Victoria Peakille, josta avautuu super kauniit näkymät alhaalla häämöttävään kaupunkiin. Victoria Peakille meno olikin sitten hieman mielenkiintoisempaa, sillä päätettiin mennä sinne Peak tramilla, eli raitovaunulla joka nousee vuoren rinnettä pitkin. Täällä on kyllä tullut tulokseen, että suomalaisten jonottamisen taito on erinomainen ja sitä kaipailee tilanteissa, joissa ihmiset rynnivät päätä pahkaa jonkinlaisessa joukossa julkisiin kulkuneuvoihin ja ties minne. Täällä todellakin pitää olla valmis änkemään itsensä täpötäyteen bussiin, jos jonnekin haluaa päästä ja sama juttu oli myös Peak Tramin kanssa. Tuli ihan sellainen olo, että nyt on elämästä ja kuolemasta kii kuka saa istumapaikan ja kuka ei, päästiin me ylöskin asti vaikka odoteltiinkin uutta raitiovaunua ja ryntäystä.

Kun olimme aikamme katselleet kaunista maisemaa, joka avautui vuoren huipulta. Niin kaunista kuin ihmisten tekemä nyt voi olla, päätimme palata alas ja etsiä hyvän kiinalaisen ruokapaikan. Meidän pettymykseksi Hong Kong on täynnä länsimaalaisia ruokapaikkoja, vaikka kyllä sieltä välistä löytyy myös kiinalaisia. Ei siinä kohtaa tehnyt mieli maistella saksalaisen keittiön antimia kun tietää kiinalaisten ruokien tason. Matkalla ruokaa etsimään päädyttiin keskelle halloween katua, voi sitä ihmisten määrää ja asujen vilinää. Kuka valitsi halloween viikonlopun matkustamista varten, hostelistakin kysyttiin että tulimmeko halloweenin takia kaupunkiin. En enään siinä vaiheessa ihmetellyt kysymystä kun näin ihmisten innostuksen kyseisestä juhlasta. Itse en taida halloweenin juhlintaa kaivata, joten en edes tullut ajatelleeksi että tällä puolella maapalloa, joku jaksaa panostaa siihen.

Sunnuntaina meidän suunnitelmissa oli ottaa se kuuluisa Star ferry Kowloonin puolelle Hong Kongissa. Matka lahden yli kestää alle kymmenen minuuttia ja samalla voi ihailla kauniita maisemia. Meidän harmiksi kummatkin päivät osottuivat hiukan pilvisiksi, eikä aurinko päässyt paistamaan täydeltä terältä, mutta nautittiin kuitenkin. Alla pari kuvaa päivän ruuista, Ensimmäisessä kuvassa Smile liikkeestä ostettu frozen jugurtti annos, Oli muuten hyvin lähellä jäätelö koostumukseltaan ja tosi hyvää. Toinen kuva on meidän luonaalta, jolloin käytiin syömässä Din sum ateria. Dim sum koostuu siis erilaisista pienistä nyyteteistä, puurosta ja teestä, ja on osa kantonilaista keittötä. Dim sum on yleensä paikallisten aamupala tai luonas, mutta joistakin ravintoloista sitä saa koko päivän. Me valittiin meidän luonaaseen lootuksen lehtiin käärittyä riisiä, katkarapu dumglineja, katkarapu kevätkääryleitä ja hassuja naudanlihanyyttejä, jotka lähinnä muistuttivat lihapullia. Nää kaikki tuli siis parin kastikkeen kanssa, joihin ruokia dipataan.  Alimmaisessa kuvassa taas on leipä, joka on kuorutettu ananassokeri justkalla ja kuuluu niihin ruokiin joita tulee maistaa Hong Kongissa, vaikkakin meillä meni hetki ennen kuin löydettiin koko leivosta mistään.

Sunnuntai lähinnä meni rauhassa paikkoihin tutustuessa ja päämärrättömästi vaeltaessa, samalla todettiin, että Hong Kongin hintataso on hieman liian korkea opiskelija budjettiin, vaikkakin tosi kaunis kaupunki ja hyvinkin kansainvälinen, silti en oo vielkään törmännyt yhteenkään suomalaiseen. Illalla mentiin vielä katsomaan kahta toria, ladies markettia ja temple night markettia. Kummatkin oikein kivoja ja hyvää tavaraa löytyy halvalla kun jaksaa vaan tingata ja kysellä hintoja. Osa myyjistä on hieman akressiivisia ja yksi meinasi tarttua kämppiksen käteen pahastikin kiinni.

Hong Kong on tosi kaunis kaupunki kun illalla talot ja kadut ovat valaistu. Meille sattu tällä matkalla pieniä kömmähdyksiä kuten sunnuntaina kun palattiin Hostellille ja mentiin väärästä exitista ulos metroasemalta, siinä sitten kadulla mietittiin, että johan on kun tää katu on täynnä baareja ja mitä erikoisempia ihmisiä, että miten me ei muisteta kävelleemme kyseissessä paikassa. Aikamme kun olimme arponeet niin palasimme metroasemalle ja tajusimme, että katu oli meidän kadun viereinen katu ja hostellikin löytyi sitten helposti. 

Toinen kömmähdys oli kun maanantai aamuna olimme laskeneet aikataulun hieman väärin ja koska halusimme päästä halvalla valitsimme, että matkustamme bussilla lentokentälle. Bussissa selvisi, että lentokentälle matka kestää puolitoista tuntia ja meidän lentol ähtee kahden tunnin päästä, vaihdettiin kaikessa kiireessä metroon ja juostiin junalle, joka kiidätti meidät alle puolessa tunnissa lentokentälle. Mua koko tilanne nauratti, mutta kämppiksen ilme oli sitä luokkaa, että hienosti menee. Juostiin kaikkien vaiheiden läpi ja ehdittiin käydä ostamassa jopa hiukan välipalaa. ja oltiin just pari minuuttia ennen lähtöportin sulkeutumista menossa lentokoneeseen. Kiire taisi aiheuttaa pieniä sydämen tykytyksiä. Vielä enemmän mua alkoi kyllä naurattaa siinä vaiheessa kun tajusin, että oltiin juostu koneeseen kirjaimellisesti ja sitten kone sai lähtöluvan tunnin myöhässä. Kerrassaan mainiota. 

-Salla

 Tällä kertaa kuvien lataaminen ei oikein tänne onnistunut, joten saa jäädä nyt näihin pariin kuvaan.

Rakkaudesta elämään

"What if the path you choose becomes a road. The ground you take becomes your home. The wind is high but the pressure's off. I'll send the rain wherever we end up." -Amanda Cook The Voyage

Niin se vain on, että aika juoksee hurjaa vauhtia ohitse ja mä yritän pysyä messissä. Paljon on tullut koettua, opittua ja nähtyä, ja silti niin paljon on vielä kokematta. Vieläkin välillä mun pitää oikeesti uskotella ittelleni, että oon täällä, sillä mun pieneen mieleen ei taida mahtua se todellisuus, että oikeesti päätin ottaa sen riskin ja hypätä tuntemattomaan. Tiiän, että on päiviä ku arki ei oo niin hauskaa ja joudun oikeesti venymään sen mun normin toiselle puolelle, mutta kun ajattelen tähän asti ollutta aikaa en voi olla muuta kuin kiitollinen tästä kaikesta.

Pari viikkoa sitten oltiin käymässä Xi'anissa viikonloppuna ja sen jälkeen sitten alkoi mun vika viikko kirurgisella vuodeosastolla. Samaan aikaan kun huokaisen helpotuksesta yhden harkan osuuden loppumisen vuoksi, voinkin jo vetäistä taas henkeä ja aloittaa uuden. Viime maanantaina siis alkoi leikkaussalissa vietettävä kaksi viikkoa, joista ensimmäinen viikko toi tullessaan paljon enemmän haasteita kuin olin odottanut. Ekaa kertaa yhteisen äidinkielen puuttuminen häiritsi harjoittelu enemmän kuin aikaisemmin. Pakko kyllä myöntää, että perjantaina kun olin jo ihan maani  myynyt kaikesta turhautumisesta, kun mun päivän pelasti mukava kirurgi Pekingistä. Tuli siis tekemään selkäleikkauksen Wuhaniin ja oli ihan otettu, että oon seuraamassa sen leikkausta. Tää kirurgi totes, että voin kysyä mitä vaan ja leikkauksen aikana kyselikin sitten multa kaikkea, mitä tykkään Kiinasta ja siinä ne sitten toisen vanhemman kirurgin kanssa tulivat samaan lopputulokseen, että mun olis paras hankkia kiinalainen poikaystävä, joka opettaa mulle kieltä. Mitä siihen voi oikeastaan sanoa, kun leikkauksessa mukana monta nuorta mieskirurgia. Samassa toinen kirurgi siinä  ehti jo kyselemään, että ovatko kaikki suomessa noin iloisia. He kutsuivat myös mut illalliselle heidän kanssaa, mikä oli tosi mielenkiintoista ja koska en osaa keiltäytyä niin tietenkin menin, vaikka mun aikataulu oli aika tiivis. Illalliselle osallistui myös muita kirurgeja, jotka kaikki tiesivät mut osastolta vaikka ite en tiennyt niitä ja muistivat mitä leikkausta oon ollut seuraamassa. Mukavaa olla ulkomaalainen! Koska olin sopinut, että meen seurakunnan yörukouskoukoukseen niin mun piti lähteä illalliselta aiemmin ja yksi kirurgi oli niin suloinen, se saatto mut seurakunnan ovelle asti ja oli sillein kristityt potilaat on aina niin rauhallisia ja luottavaisia, sekä kertoi tykkäävänsä kristityistä. Mun sydän meinas kyllä särkyä, kun tämä neljä vuotiaan tytön isä kertoi, että ei ehdi nähdä lastaan paljoa, sillä on aina töissä. Jos ei mene töihin ei ole ketään, joka huolehtii potilaista, ja kirurgeilla, lääkäreillä ja sairaanhoitajilla ei oo täällä oikeastaan lomia. Aatelkaa miltä siitä pienestä tytöstä mahtaa tuntua, kun oma isä ei ehdi viettää hänen kanssaan aikaa.

Mun kämppisten proffa oli pari viikkoa sitten täällä ja sen johdosta saatiinkin kutsu vähän hienommalle illalliselle. Kutsujana oli siis sairaanhoitajakoulun johtaja, eihän sellaisesta kutsusta voi edes kieltäytyä kun koulun johtaja kutsuu syömään. Ravintola oli tosi hyvä ja meidän yhteyshenkilö koulusta tilasi meille ruuat, ruokaa oli vaikka kuinka ja siinä saikin maistella taas aikalailla. Musta alkaakin tuntua, että selitän aina ruuasta, mutta eihän sille mitään voi että se on niin hyvää täällä! Ja elämä selkeesti pyörii ruuan ympärillä tai ehkä mun elämä pyörii. Mutta onhan se totta, että ruokaa tarvii aina  ja se on yks päivittäisen elämämme perustarpeista, joten kuka siitä ei haluaisi puhua. Vai mitä.

Viikko sitten käytiin paikallisten opiskelijoiden kanssa viettämässä aikaa, he veivät meidät Wuhanin ruokakadulle. Tietenkin jatkan selittämistä ruuasta. Kyseisellä kadulla voi maistella vaikka minkälaisia kiinalaisen keittiön erikoisuuksia, kuten vasta paistettua sammakkoa sekä haisevaa tofua. Jälkimmäinen oli kyllä sen verran paha makuelämys, että kämppiskin mielellään söi salmiakkia. Käytiin myös syömässä Hot pot pataa, taas kerran ja tällä kertaa oli kyllä paljon parempaa kuin viimeksi. Meidän seuraan liittyi illalliselle lisää sairaanhoitaja opiskelijoita ja pääsinkin tekemään uusia tuttavuuksia, kuten tapaamaan tytön joka on tulossa ensi keväänä meidän amkkiin vaihtoon. Tyttö on kyl maailman suloisin ja oon tosi iloinen, että meistä on tullut jo nyt kaverit ja voidaan jatkaa ystävyyttä vielä Suomessakin!

Ennen illalliselle menoa, noin yläaste ikäiset kiinalaiset opiskelijat haluasivat ottaa mun kanssa kuvia. Kuten tavallista! Nää oli kyllä ehkä suloisimmat, jotka oon tavannut vähään aikaan ja mun sydän vaan suli kun yksi tytöistä juoksi takaisin mun luo ja antoi kukkapantansa mulle. Oon vaan huomannut, että yhä useammin oon vaan sanaton siitä kaikesta ystävällisyydestä ja rakkaudesta, jota oon täällä saanut kokea. Todellakin, toi oli yksi niistä hetkistä jotka vaan jäävät mieleen ja muuttavat mun ajatellua kaikesta mitä mä nään mun ympärillä.

Viime lauantaina tulikin nukuttua paljon pidempään kuin yleensä, yörukouskokouksen takia. Illalla taas kerran päädyttiin illalliselle kiinalaisen opiskelijan kanssa. Tällä kertaa meidät otti mukaansa yksi suloisimmista nuoristanaisista ever ja mentiin syömään kiinalaiseen buffettiin. Noi buffetit on kyllä tosi hyviä täällä ja tosi monipuolisia, siinä löytää aivan uusia makuelämyksiä ja lempiruokia. Myöhemmmin meidän seuraan liittyi tytön poikaystävä, joka oli tosi mukava. Ei puhunut paljoa enkkua, mutta yritti silti puhua meille. He kutsuivat meidät myös heidän kotiinsa sekä syömään pojan vanhempien tekemää ruokaa. Seuraavan kerran ku nähdään niin mennään lauleskelemaan sitä kiinalaisten kuuluisaa karaokea.

Koska oon aloittanut tän kaiken hehkuttamisen enkä selkeesti osaa lopettaa, niin ehkä vaan jatkan. Eilen oli pitkästä aikaa sunnuntai joka oli vapaa. Oon aina ollut reissussa tai harkassa kaikki sunnuntait ja jossain kohtaa onkin alkanut tulla pieni turhautuminen, että enkö koskaan pääse olistumaan seurakunnan kokouksiin. Mutta vihdoin ja viimein kyseinen sunnuntai koitti. Tällä kertaa olikin kunnon kirkkopäivä, sillä aamulla suuntasin kulkuni kiinalaiseen seurakuntaan. Ilmapiiri oli aivan ihana ja nautin suunnattomasti heidän ylistyksestään ja saarnasta. Vaikka enhän mä nyt kauheesti siitä mitään tajunnut, mutta ei sillä väliä sillä tunsin olevani tervetullut ja kuin kotonani. Ihmisten ylistys on vaan jotain niin mahtavaa kuultavaa. Pääsin myös tutustumaan yhteen nuoreen naiseen, joka pyysi, että voisinko viedä hänet kansainväliseen seurakuntaan sekä lupasi opettaa mulle kiinaa. Mun pienet toiveet kiinan oppimisesta onkin kuultu! Tietenkin seurakuntalaiset halusivat, että esittelen itteni ja loistanhan mä mun vaaleine hiuksieni kanssa niin, että mua ei vaan voi olla huomaamatta. Iltapäivällä olistuin vielä kansainvälisen seurakunnan sunnuntai kokoukseen, meillä oli ylistykseen painottuva kokous ja ero kiinalaisen sekä kansainvälisen seurakunnan ylistyksessä on suuri, mutta samalla niin mahtavaa kuinka sillä ei ole merkitystä miten olet, vaan sillä miksi ylistät. Kansainvälisen seurakunnan kokouksessa oli kunnon tanssipartyt, ja  mua onkin alkanut naurattaa ajatus että eihän mun ees tarvi mennä Afrikkaan vaan oon tullut Kiinaan, jossa saan sukeltaa osaksi myös Afrikkalaista kulttuuria.

Haluan vielä jakaa asian jota oon viime aikoina pohtinut enemmänkin. Ootko koskaan pysähtynyt miettimään, että miltä Jumala näyttää. Minkälaiset kasvot Jumalalla on, entä minkälainen olemus. Tää asia on vaan alkanut puhutella mua enemmän ja enemmän, sillä usein meidän ihmisten ajatus kauneudesta on aivan muuta kuin mitkä asiat Jumala näkee kauniiksi. Onko niin, että Jumala on samannäköinen kuin useimmat länsimaalaiset, ruskeat hiukset ja siniset silmät. Mitä jos niin ei olekaan. Entä jos Jumalalla onkin juuri se hassu kävelytyyli, jolle me nauramme. Kuka sanoi, että Jumala kävelee ns. normaalisti. Entä, jos Jumala näyttää kiinaiselta keltaisine ihoineen, tummine hiuksineen tai ruskeine silmineen. Entä, jos Jumalan keho on täynnä luomia, niin että ajattelemme Hänen olevan jollain tasolla alempi arvoisempi kuin me. Entä, jos Jumala on ulkoisesti meidän mielestämme ruma. Olemmeko oikeutettuja sanomaan mikä on kaunista ja mikä ei, ajatellen että Jumala on luonut meidät jokaisen omaksi kuvakseen, huolimatta meidän mielestämme olevista virheistä joita näemme itsessämme ja toisissa ihmisissä. Siksi haluankin haastaa sinut ja itseni muuttamaan meidän ajatus tyyliämme, seuraavan kerran kun huomaat ajattelevasi toisen ihmisen ulkonäköä arvostelevasti, mieti mitä Jumala tuossa henkilössä näkee. Uskon, että kun haluamme nähdä ihmiset arvokkaina ja kauniina, meidän mielipiteemme ulkonäöstä ja sen merkityksestä muuttuu, ja tajuamme, että kyllä Jumalan voi nähdä jokaisessa vastaantulevassa ihmisessä. Sillä ilman tuota ihmistä osa siitä kokonaisuudesta, jolta Jumala näyttää jäisi pimentoon.

-Salla

Xi'an

Toinen matkakohteemme oli Kiinan entinen pääkaupunki Xi'an. Xi'an on tunnettu terrakottasotilaistaan, kaupungin muurista, vihreästä teestä ja graattiomenoista sekä paikallisista ruuista kuten karitsanleipäkeitosta ja kiinalaisista hampurilaisista. Lisäksi Xi'annissa sijaitsee muslimikortteli ja moskeija. 

Kuten aikaisemminkin Pekingiin lähtiessä meillä oli junaliput jo valmiina ja lauantai aamuna otimme reppumme ja aloitimme matkamme tuohon ikivanhaan kaupunkiin. Tällä kertaa vältyttiin taksilla matkustamiselta ja päästiin helposti metrolla juna-asemalle. Asemalla mukavan oloinen mies auttoi meidät löytämään lähtevien junien terminaaliin, jonne oli itsekin matkalla. Kämppikset ovatkin kuittailleet mulle "mun kiinalaisista poikaystävistä" joita mulla on heidän mukaansa pilvin pimein ja kuullemma koko ajan tulee uusia. Ite en oo kyllä huomannut ainuttakaan poikaystävää, enemmänkin uusia kavereita joiden kanssa pääsen tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. Tämäkin nuorimies on naimisissa ja he vaimonsa kanssa saavat parin kuukauden sisään kaksoset. Hmmn, ehkä oon vaan hyvä tutustumaan ihmisiin enkä haluakaan olla mitenkään epäkohtelias, jos joku mulle tulee puhumaan. Kyllähän me oltaisi voitu löytää kyseinen terminaali itsekin, mutta jos toinen haluaa auttaa niin mikäs siinä. 

Junamatka kesti sellaiset viisi tuntia ja tällä kertaa meidän vaunuun tuli tennisharrastaja ryhmä. Siinä hetkessä kyllä hieman kaipaili Suomen hiljaisia junavaunuja, joissa kuulee selkeasti omat ajatuksensa. Melusta huolimatta, suurinosa matkasta tuli taitettua nukkuen tai Kiinan maaseutua katsellen. Samalla kun ohitimme toinen toistaan kauniimpia paikkoja ja suuria kaupunkeja en voinut olla miettimättä, että kuinka paljon ihmisiä elääkään tässä maassa ja silti emme ole kuulleet suurimmastakaan osasta kaupunkeja yhtään mitään. 

Ennen Xi'aniin lähtöä olimme päättäneet, että tällä kertaa reissu saa olla hieman rennompi kuin aikamme Pekingissä ja sitä se todellakin oli, meillä oli ihanasti aikaa katsella syrjäisiä kujia ja kävellä rauhassa. Lauantaina kävimme katsomassa kaupunkia kiertävää muuria sekä muslimikorttelissa syömässä. Mun tulikin maistettua kiinalaisten hampurilaista (kuva alempana) tässä versiossa täytteenä oli mausteista lihaa sekä pähkinöitä, lämpimän pitaleivän välissä. Oli kyllä tosi hyvää ja päätinkin sit maistaa hieman toisenlaista maanantaina vielä ennen lähtöä, sen välistä löytyi mausteista kastiketta ja mitä luultavimmin haudutettua sianlihaa. En osaa sanoa kumpi oli parempi. Mutta oon vaan niin rakastunut kiinalaiseen ruokaan. On muuten paljon paljon parempaa kuin siellä Suomessa. 

Sunnuntaina nousimme ajoissa ja lähdimme katsomaan Terrakottasotilaita, jotka sijaitsevat noin. 40 km päästä kaupungista. Päivä oli lämmin ja sotilaat tosi hienoja. Ehdottomasti kokemisen sekä näkemisen arvoinen paikka. Aikamme katseltuamme palasimme kaupunkiin ja päädyimme syömään jonnekin paikallisten alueelle. Tytöt valkkasivat ruuakseen nuudeleita ja mä päätin testata karitsanleipäkeittoa. Oli kyllä tosi hyvää, siinä siis on pieniä leivän palasia, karitsan/lampaanlihaa sekä hiukan pieniä nuudeleita, kuumassa liemessä. Keittoa tulisi syödä jotenkin valmistettujen valkosipulien kanssa, mutta itse ajattelin että lähemmäs 10 valkosipulinkynttä on mulle vähän liikaa. Ruuan tilaaminenkin onnistui loistavasti, sillä eräs kiinalainen ystävä oli viestissä laittanut miten kyseinen ruoka kiinaksi kirjoitetaan. Ruuan jälkeen suuntasimme katsomaan antiikkimarkkinoita ja taolaista temppeliä. Päivän lopuksi käveltyämme aika paljon menimme vielä Suurelle Goose Pagotalle katselemaan noin puoli tuntia kestävää vesishowta. Kiina on kyllä maa yllätyksiä täynnä.

Maanantai meillä menikin sitten muslikorttelia kiertäessä ja moskeijassa käydessä. Lisäksi ehdimme suunnata katsomaan kello- ja rumputorneja, jotka sijaitsevat kaupungin keskustassa. Rumputorniin päädyimme sattumalta samaan aikaan kuin siellä oli rumpuesitys menossa ja pakko myöntää, että en oo koskaan nähnyt niin hyviä rummuttajia kuin siellä. Kuulostipa hassulta sanoa noin. Mutta totta joka sana.

Xi'an oli kyllä kokemisen arvoinen kaupunki, vaikka itse pidänkin enemmän meidän kotikaupungista Wuhanista ja Pekingista. Xi'anin liikenne on aivan kaaoottinen, kaupungissa on tällä hetkellä vain kaksi metrolinjaa ja oikeasti jos haluat metroon niiin ei auta muuta kuin vaan puskea kuten kaikki muutkin. Läheisyys tuo tunnelmaa, vai miten on.  Lisäksi teidän ylittäminen oli jotain aivan hullua, ihmisiä pilvin pimein, sit siin samassa sumassa autot ja mopot. Mopot joita ei ollut vaan pari vaan enemmänkin sata tai kaksi. Xi'anniin matkustettaessa kannattaa siis varautua juotuvansa kosketuksiin tuntemattomiin ihmisiin sekä ihmetteleviin paikallisiin, jotka saattavat tulla hypistelemään hiuksiasi. Itselleni näin ei käynyt vaan lähinnä kämppikselleni, jonka pitkä ja tummat letit aiheuttivat paikallisissa erityistä ihailua.

Kiina on loistava paikka makujenmatkalle, jokaisessa provinsissa on omat erikois ruokansa ja makunsa. Lisäksi ruuat vaihtelevat kaupunkien välillä paljon, esimerkiksi Re gan Miania, joka on Wuhanin kuuluisa nuudeliaamupala, et saa luultavisti mistään muualta kuin Wuhanista ja sen lähialueilta. Jotenka aina kun täällä matkustaa uuteen paikkaan pääsee kurkistamaan paikallisten ruokamaailmaan. On ollut tosi mahtavaa päästä maistelemaan ruokia, joista ei oo koskaan kuullutkaan tai joista Suomessa voi vaan unelmoida! Kannatan siis Kiinaan matkustamista avoimin mielin ja ennakkoluulottomin asentein, sillä tää on todellakin maa josta löytyy mahtavia perinteitä, kauniita ihmisiä ja uskomattomia maisemia ja makuja.

Kiinassa vanhan ja uuden välinen kontrasti on hyvinkin suuri. Aivan vierekkäin saattaa näkyä vanhaan tyyliin rakennettuja kiinalaisia taloja tai uusia pilvenpiirtäjiä. Uusien talojen rinnalla saattaakin hökkelikyliä, joiden asukkaiden olot eivät millään tavalla tunnu vastaavan länsimaista tasoa. Kontrastit myös korustuvat, esimerkiksi silloin kun monet omistavat uuden näköisiä autoja ja puhelimia, mutta talojen kunto usein heikko. Lisäksi ihmisten vaatteissa ja toimeentuloissa näkyy eroja, kaduilla on ihmisiä kerjäämässä ja aivan vieressä ykkösiinsä pukeutuneita business ihmisiä kiirehtimässä töihin. Oon alkanutkin miettimään, että missä kohtaa mun välittämisen raja menee, onko vain niin, että ne jotka vastaavat mun käsitystä kelvollisesta ihmisestä tarpeeksi arvokkaita saamaan parempaa kohtelua. Tai mitä tehdä tilanteessa, jossa köyhä ihminen tulee koputtamaan kädellesi ja pyytämään rahaa. Oon huomannutkin, että oon vasta alussa tässäkin asiassa ja samaan aikaan Jumala koputtaa mun sydäntä, että mä välitän näistä ihmisistä ja haluan avata sunkin sydämes aivan uudelle välittämisen tasolle. Eihän siinä kohtaa voi kuin ottaa jalka pois jarrupolkimelta ja antaa mun sydämen muuttua pelosta huolimatta. Tiiän, että en kykene omassa voimassani rakastamaan kaikkia ja muuttumaan, mutta Jeesus mussa rakastaa ja se riittää. 

-Salla 

Elämäni Kiinassa

Tässä onkin mennyt pari päivää kun viimeks oon tänne saanut kirjoiteltua. Viime viikolla aattelin, että eihän niin paljoa oo kyseisellä viikolla ehtinytkään tapahtua. Mutta jälkeen pikaisen viestittelyn ystäväni kanssa tajusin, että kysehän ei lopulta ole niistä isoista asioista, vaan pienistä, jotka tekevät elämästä juuri elämisen arvoisen ja mielenkiintoisen. Ne pienet asiat muuttavat suhtaumisen niin elämään, itseen sekä ympäröiviin ihmisiin sekä maailmaan. Kyllä kuulostaa kliseiseltä, mutta kun alat ajatella asiaa syvemmin voit ehkä päätyä samaan lopputulokseen.

Nyt siis hieman kertausta viime viikosta. Viime maanantaina mentiin käymään Wuhan Expo Gardenissa (en kyllä todellakaan tiiä missä järjestyksessä kyseinen nimi menee). Ajatuksena siis oli, että käydään pikaisesti aamupäivästä kyseissä puistossa ja iltapäivällä palaillaan takaisin kämpille. Ei se ihan niin mennytkään, paikalliset opiskelijat, jotka ovat viettäneet kämppisteni kanssa viimeiset pari viikkoa, ottivat meidät matkaansa ja matkustimme toiselle puolelle Wuhania kolmella eri bussilla. Ei hätää päästiinhän me lopulta perille, pienen arpomisen ja pähkäilyn jälkeen. Ite oon kyllä päättänyt, että mun ei tarvi olla huolissani paikalliset kyllä huolehtii, voin vain seurailla perästä ja löytää itteni vaikka ja mistä. Puisto oli valtava ja ihmismäärä sitäkin suurempi. En oikeastaan tiiä mitkä mun fiilikset loppujen lopuksi kyseisestä puistosta oli, sillä lähinnä huomasin ajelehtivani ihmisvirrassa. Jep ja siis ei täällä aina niin paljon ihmisiä ole, mutta kyseinen määrä johtui lähinnä paikallisten lomasta sekä heidän rakkaudestaan erilaisiin museoihin ja puistoihin.

Päädyttiin myös paikalliseen lehteen, en tiiä mitä oikein tapahtu mutta toinen kämppiksistä totes, että oli nähnyt kyseiset toimittajat aikaisemminkin katselevan meidän suuntaan. Eikä ees aluksi tajuttu, että kyseessä on toimittajia. Noo siinä ne sitten haastattelivat meitä, toisin sanoen lähinnä mun toista mun kämppiksistä, mutta silti julkaistussa artikkelissa on mun mainitsemia kommentteja joista mulla ei oo mitään käryä. Kummallista, mun onneksi google kääntäjä on olemassa niin voi vähän lähemmin tutustua artikkelin sisältöön kuin vain kuvista katselemalla. 

Puiston jälkeen suunnattiin syömään paikallista Hot pot keittoa/pataa. Se on siis sellanen pata jutska, joka tilataan yhteiseksi, sitten valitaan millainen liemi ja mitä lisukkeita halutaan, joita voi sit omaan tahtiin puottaa valmistumaan. Olin kerran aikasemminkin syönyt Hot Pot ruokaa toisten opiskelijoiden kanssa ja silloin se ainakin oli erityisen hyvää, tästä kerrasta tais jäädä vähän hassut fiilikset, sillä ruuan tulisuus oli jopa paikallisten suuhun liian korkea. Siinä alkoi kyllä naurattaa, kun katselin kuinka muutkin samassa pyödässä istuvat juovat nopeaa tahtia lasinsa tyhjiksi. Kyseisellä kerralla ruuasta taisi olla nautinto kaukana, sillä itse ainakin tykkään maistaa muitakin makuja kuin vain chilin. Ensi kerralla ainakin tietää, että kyseisten tyttöjen hiukan tulinen onkin paljon enemmän. 

Käytiin samaisella reissulla ennen kotiin palaamista myös testaamassa pelihallia, pelejä sieltä löytyy vaikka millä mitalla ja ainakin kun katsoo nuorten tanssipelitaitoja niin alkaa hiukan jo kauhistuttaa. Siksi olikin hyvä tyytyä heittelemään koreja sekä ajalemaan kilpa-autoilla.

Keskiviikkona suuntasin tuttuun tapaan Bible study ryhmään. Tällä kertaa vuorossa oli yhteinen illainen kunnon perinteiseen nyyttäri tyyliin. Ruuan valmituksessa vierähti aikamoinen tovi ja saatiinkin sitä lopulta, mutta pääasiana ei tainnutkaan olla ruoka vaan yhdessä vietetty aika. Ehdittiin pelailla, jos jonkinmoisia ryhmäytymis/tutustumis leikkejä ja nauraa todella paljon. Oon kyllä tosi onnellinen, että oon osa sitä ryhmää, saan oppia ja jakaa asioita niin Raamatusta, Jumalasta kuin elämästä. Miten suuri siunaus voikaan olla vain pari ihanaa ihmistä ympärillä. Mä tosiaan vein kyseiseen iltaan Fazerin sinistä ja ainakin se näytti katoavan parempiin suihin alta aika yksikön. 

Viime viikolla löysin itseni usein myös keskeltä mielenkiintoisia keskusteluja. Kuten esimerkiksi meidän seurakunnan leaderin kanssa, mitä mielenkiintoisempia juttuja johdatuksesta ja unelmista. En malta oottaa nähä miten kyseisnn henkilö tulee tavoittamaan omia sekä Jumalan unelmia ja kohtaamaan ihmisiä. On niin hienoa huomata, että kuinka meitä jokaista tarvitaan ja kuinka jokaisen unelmat oli ne sitten pieniä tai suuria ovat arvokkaita. Lisäksi mun harjoittelun ohjaaja on kysellyt mun uskosta. Kiinahan on ateistinen maa, täällä on myös muslimeita, buddhalaisia ja taolaisia, mutta valtaosa väestöstä on ateisteja. Oli mahtavaa, mutta samalla hassua päästä kertomaan juttuja Raamatusta ja tietenkinhän mä kerron jos toinen pyytää. Vastapainona sanottakoon, hän kertoili mulle kummitusjuttuja ja ihmetteli sitä, että eikö mua pelota kävellä yksin pimeässä. En tiedä pitäisikö mun pelätä, sillä tiiän että mun elämä on vakaimmalla kädellä mitä koskaan voi löytää. 

Oon aina luullut, että suomalaiset ihmiset ovat suoria. Kai sitä voi erehtyäkin, sillä täällä ollaan paljon paljon suorempia. Välillä tuntuu, että asiat vain tulevat jostain eikä niitä kaunistella niin paljoa. Tietenkin kohteliaita ollaan ja vanhempia henkilöitä kutsutaan heille sopivalla nimityksillä, kuten täti tai opettaja. Lisäksi kiinankielessä voidaan teititellä vain yhtä henkilö kerrallaan, mielenkiintoista vai mitä. Takaisin siihen suoruuteen, hyvä puoli siinä ainakin on se, että toisten kehuminen joka yleensä meiltä suomalaisilta on työn ja tuskan takana, luonnistuu täällä kuin itsestään. Toisia kehutaan aidosti ja välittävästi, ei siis osana small talkkia vaan osana ihmisten välistä suhdetta. En millään tavalla halua mollata meidän omaa kulttuuria, mutta huomaan ainakin itsestäni sen, että mulla on todella paljon vielä opeteltavaa kehumisen saralla. Täällä kyllä huomaa saman kuin Suomessa, kehujen vastaanottaminen on taas aivan toinen asia. Olen kyllä pohtinut, että onko kiittäminen kehuista itsensä esiin nostamista vai ei, sillä paikalliset eivät yleensä kiitä vaan hymyilevät, sillä itseä ei haluta tuoda esille. Suomalaisilla on ehkä sama asia tai sitten itseä vähätellään niin, että toisen on pakko vakuuttaa useaan otteeseen asiasta. Voit miettiä kumpi on sitten parempi tyyli, mutta itse olen alkanut kallistua siihen, että kiittäminen ja hymy on aina paras tapa osoittaa arvostavansa toisen mielipidettä tai komenttia, sanokoon kuka tahansa kulttuurin tutkija asiaan mitä vaan. 

Toinen asia, josta mulla riittää opetetltavaa on vieraanvaraisuus. Mitä vieraanvaraisuus oikeastaan on ja miten sitä pitäisi harjoittaa. Mulle on viime viikkoina selvinnyt, että kiinalaisten vieraanvaraisuus on ylitse vuotavaa ja jotenkin aivan toista luokkaa kuin omani. Tietenkin voin jakaa kaiken mitä mulla on muiden kanssa, mutta se uhrautuva tyyli joka kiinalaisilla on, on enemmänkin kuin vain ihailtavaa. Yleensä kiinalaiseen kulttuuriin ei kuulu kutsua länsimaalaisia ihmisiä kotiinsa vaan he kestitsevät vieraitaan ravintoloissa ja näyttävät paikkoja. Usein jos saat kutsun illalliselle niin paikalliset noutavat sinut kotoa ja ovat joka hetki seurassasi, he myös maksavat ruokasi, tuliaisesi ja muut ostokset, ja lopulta päivän päätteeksi saattavat sinut takaisin kotiovellesi. He eivät vain jaa sitä maallista mitä heillä on, vaan myös aikaansa, siinä asenteessa jolla he sen tekevät on jotain käsittämätöntä.

Haluan vielä jakaa pari ajatusta. Olen usein kuullut sanottavan, että ihmiset täällä eivät hymyile. Voin todistaa, että se ei ole totta! Hymyileminen on usein ihmisille luonnollista ja ympärillä näkyykin paljon iloisia kasvoja ja nauravia suita. En voi lakata ihmettelemästä sitä tosiasiaa, että hymyily tekee ihmisistä entistä kauniimpia. 

Ai niin, haluan viel sanoa että musta on niin söpöä kuin paikalliset pojat kantavat tyttöystävien käsilaukkuja häpeilemättä. On niin suloista kun pojat ovat kohteliaita ja huolehtivat tyttöjen jaksamisesta.

Jep, Näihin sanoihin on hyvä päättää.

-Salla

Kauneuden näkee kun avaamme silmät sille

Heippa!

Täällä on elämää eletty jo melkein kuukausi, aika tuntuu menneen kuin siivillä ja oon viihtynyt hyvin. Välillä tuntuu, että liiankin hyvin. Okei, tiiän että on hetkiä kun tekis mieli hirveesti puhua suomea, mutta se menee nopsaa ohi. Oon alkanut poimimaan kiinansanojakin sieltä täältä, että en ihan ulapalla oo ja usein tajuunkin mistä puhuvat mut en vaan tiiä mistä sana alkaa ja mihin loppuu. Mutta mikäs tässä harjotellessa! Ehkä jo pian osaan tilata ruuan ravintolassa tai sanoo taksille minne mennään, sitä hetkeä oottaessa.

Mä en kyllä voi tehdä muuta kuin huokailla, että crazy happy life. Oon tällä viikolla niin usein hämmästellyt kokemiani asioita ja sitä, että kuinka helposti vaan oon päässyt tutustumaan ihmisiin. Keskiviikon Bible study ryhmässä oli taas uusia ihmisiä ja pääsin tutustumaan heihin, mahtavaa millaisia keskusteluja ja millaista uskoa saan nähä ympärilläni. Yksi sanoikin, että voi näyttää mulle paikkoja (kuten kaikki muutkin täällä)  ja sit yleisesti ihmetystä on herättänyt se, että miten mä Suomesta oon tänne tullut. Ensi viikolla Bible study ryhmän kanssa vietetään illallista nyyttäri meiningeissä ja voitte kuvitella mun ilmeen, kun kaikki ihanat afrikkalaiset ilmoittivat mitä ruokaa tuovat, sillä en osaa tehä mitään samanlaista mitä ehkä kaipaisivat ja siks taidankin tyytyä hyvään ja herkulliseen Fazerin siniseen.

Pakko kertoo myös, että viime maanantaina kun oltiin tulossa Pekingista ja huristeltiin metrolla meidän kämppää lähinnä olevalle asemalle. Sit siin aseman ulkopuolella oli nuori mies joka jakoi lehtisiä ja sanoi aina Yesu ai ni. Aluks kävelin vaan ohi, mut sit mun oli pakko palata juttelemaan tuon tyypin kanssa ja siinä paljastu, että hän on kiinalainen uskova ja heillä on seurakunta, jossa on 500 jäsentä! Mä olin ihan ällikällä lyöty ja eikä siinä auttanut kun vaihtaa numerot, sillä hän sanoi että ei osaa puhua niin hyvää enkkua, mutta osaa kirjoittaa sitä. Täällä on tämän viikon loma ja heidän seurakunnallaan on 6 päivän kokoontuminen, jonne sitten mäkin sain kutsun. Harmillisesti olin harkassa torstai päivänä, mutta illalla kyseinen nuorimies tuli sitten näyttämään mulle missä kirkko on ja tapasin monta ihanaa uskovaa. Sain kysellä myös kysymyksiä ja minulle selvisikin, että heidän Pastorinsa kehottaa jokaista jakamaan evankeliumia kaduilla. Niimpä useimmat menevät jakamaan lentolehtisiä vähintään kerran viikossa, aina pienistä lapsista lähtien kaikki. En voi kuin ihailla sitä uskon määrää mikä heillä on ja huokailla, että wau. Siinä, sitten päädyin kaupungin aukiolle heidän kanssaan katsomaan kiinankielistä videota Jeesuksesta kun samalla he jakoivat ilosanomaa ja johdattivat ainakin yhden uuden ihmisen taivaan tielle. He kertoivat myös, että joka viikko 10-20 ihmistä tulee uutena kirkkoon ja ite mietin ainakin, että se on tosi iso määrä eikä heidän tekemänsä työ valu hukkaan. Seurakuntalaisia kyllä hieman huoletti, että miten voin osallistua heidän tilaisuuksinsa, jos en puhu kiinaa, mutta musta se ei oo lainkaan ongelma.

Torstaina muutenkin oli hyvin jännä päivä, sillä liikuin kaupungilla lähinnä itsekseni ja sainkin heti uusia tuttavuuksia, kuten parit pikkutytöt ja kiinalaiseen tapaan yksi nuorimies halusi tulla ottamaan kanssani kuvan. Tietenkin, jos hän kuvan haluaa ja se tuo iloa hänen elämäänsä, haluan antaa sen ilon hänelle. Kyseinen poika oli kyllä erityisen söpö ja kehui vaan mua kauniiks ja oli selkeesti kerännyt rohkeutta tulla puhumaan mulle. Sit kotimatkalla tutustuin yhteen toiseen tyyppiin, joka on Nokialla töissä, oikeesti pieni maailma! Kämppikset ovat kyl kattoneet mun hommailuja siihen tyyliin, että johan sulla on kavereita ja tutustut vaan uusiin ihmisiin + käyt ahkerasti kirkossa. Näimpä, oon itekin ihmetellyt tota tutustumis jutskaa.

Eilen sitten kiinalaiset sairaanhoitajaopiskelijat pyysivät mut niiden kanssa ulos, ne halusivat näyttää mulle paikkoja. Oikeesti kuinka söpöä, meillä ei kyllä aina oo yhteistä kieltä, sillä he eivät puhu kauheen hyvää enkkua. Mutta eihän se loppujen lopuksi haittaa kun voi vaan olla läsnä. Tällä viikolla muutenin he ovat ahkerasti muutenkin viestitelleet ja kyselleet kuvia Pekingin matkasta. He ottivat mut katselemaan yhtä ruokakatua, jolla oli samaan aikaan yli 50 000 ihmistä ja sitten katseltiin yhtä siltaa ja ylitettiin joki veneellä. He ovat ihania kun huolehtivat, että en jää matkasta ja että mulla on kaikki hyvin. Sitten he veivät mut syömäänkin illalliselle, se oli kyllä ehkä hiukan liikaa mulle kaiken tän kulttuurin keskellä. Sillä paikka oli buffet, mutta ei mikään tavallinen vaan sellanen jossa ite grillailtiin ruoka. Olin ekat 10 min niin sekasin, siit et mun ilme varmaan kertoi sen sekasorron jota kävin mielessäni. Mun kavereita kyl naurattaa se miten välillä tunaroin puikkojen kaa, mut onneks auttavat ja ruokailukin alkoi sit taas sujua kun sanoivat et maista tätä tätä ja tätä. Muuten olisin varmaan vaan katsellut vierestä.  Pakko kyl myöntää, että joka päivä vaan tykkään enemmän ja enemmän kiinalaisesta ruuasta, eikä muuten maistu ollenkaan samalta kuin siellä kotona vaan paljon paremmalta. Sit oikeesti kiinalainen grillimauste on mun uusin rakkaus ja mun on pakko saada sitä jostain kotiin tuomiseks. Täällä on tapana, että jos joku miespuolinen on matkassa hän maksaa! Sillein, että jos mennää kaveriporukalla niin miespuolinen kaveri maksaa. Okei musta se on oikeesti kiva tapa, sillä se saa tuntemaan itsensä paljon naisellisemmaksi. Sanokoon feministit mitä tahansa, ite ainakin tykkään, vaikka välillä se saa mut super hämmästyneeksi ja aluks olin sillein ooh, pitäisköhän mun sanoa että maksan ite. Kyseinen nuorimies olis maksanut mun bussit, metrot ja kaikki, mutta mulla olikin hänen ihmetykseksi oma bussikortti.

Samaisessa ravintolassa yksi perhe tuli kysymään, että voiko heidän poikansa puhua mun kanssa enkkua koska koulusta oli sellainen tehtävä. Oikeesti kuin söpö poika oli ja osasi kivasti enkkua, ikää siis oli noin 7 vuotta. Selkeesti häntä hieman jännitti, mutta hyvin se meni ja sai kuvatkin, joita voi sitten koulussa esitellä. Oon vaan tosi onnellinen, jos voin jakaa ees hiukan iloa ja rakkautta noitten kuvien kautta. On niin ihanaa saada kohdata erilaisia ihmisiä plus plus täällä lapset muutenkin ovat super söpöjä.

Sit mun on vielä pakko hehkuttaa, että oon aivan ihastunut tähän jakamisen kulttuuriin, joka täällä on. Musta on ihanaa huomata, että se tapahtuu kuin luonnostaan ja ihmiset jakavat mielellään omastaan. Ehkä se on sitä kuuluisaa yhteisöllisyyttä, mutta huomaan kaipaavani todella paljon samaa jakamisen kulttuuria länsimaihin. Sellaista, että siitä mitä itsellä on halutaan jakaa toisille, jotka tarvii eikä materialla ole niin paljon väliä. Jos voisin ottaa jotain mukaani niin haluaisin oppia jakamaan sitä kaikkea mitä minulla on niiden kaikkien kanssa, jotka haluavat ottaa vastaan. Pidän todella paljon siitä, kuinka kun mennään yhdessä syömään tilataan ruuat yhteisiksi ja jokainen saa syödä niin paljon kuin haluaa. Mulla on kyl vielä niin paljon opittavaa jakamisesta ja yhteisöllisyydestä.

Mun on pakko hehkuttaa myös toista asiaa, nimittäin ihmisten kauneutta. Oikeesti ootteko pysähtyneet katselemaan miten kauniita ihmiset ovatkaan. Jokainen omalla tavallaan, oon tällä viikolla erityisesti pohtinut mikä määrittelee kauniin ja kenellä on oikeus sanoa, jotain asiaa kauniiksi ja toista ei. Vaikka täällä on todella paljon ihmisiä ja voisi kuvitella, että kasvot hukkuvat ihmismassaan, mutta oon huomannut että eihän se niin menekkään. Mä oon vaan ihastellut ihmisten kauneutta, miten kauniita kasvoja näkyykään niin paljon ja kaikista parasta on, että jokainen niistä kuvastaa Jumalaa, sitä kuka Jumala on. En voi kuin vaan avata mun silmiä enemmän ja enemmän ja huomata päätyneeni niin kauniin ihanan kansan keskelle. Kyllä, tiedän millaisen kuvan yleensä yhteiskunta antaa maasta jossa olen, mutta kun kurkistat kulissien taakse, löydät ihmisiä jotka ovat täynnä elämää, toivoa ja unelmia. Ihmisiä, jotka ovat kauniita sisältä ja ulkoa. Ihmisiä, jotka haluavat rakastaa, tuntea ja kokea sekä tulla rakastetuiksi.

Tähän loppuun mun on vielä pakko kirjoittaa pienestä pojasta, jonka elämään olen saanut olla osana parin viime vuoden aikana. Mut valtaa haikeus kun ajattelen, että tuota pientä suloista poikaa ei enää ole. En voi muuta ajatella, kun että hän on päässyt maailman parhaisimpiin bileisiin, jonne mäkin oon matkalla. Tiiän, että ikävä ja suru helpottavat ajan myötä, mutta muistot pysyvät aina mukana. Tuo pieni poika on opettanut esimerkillään niin paljon mulle, siitä mitä on todellinen lapseus, rakkaus ja luottamus.  Muistan aina sen, kuinka hän korkealla vuoristossa kotikylässään kulki pimeässä yksin. Hänen vanhempansa kyselivätkin eikö sua pelota kulkea täällä yksin, siihen hän totesin yks kantaan, että ei, Jeesus on mun kanssa.


-Salla

Beijing in 48h

Me tehtiin se, koettiin Peking viime viikonloppuna 48 tunnissa +junamatkat. Meidän matkamme alkoi lauantai aamuna viiden aikaan taksilla juna-asemalle. Ei siinä voinut kuin näyttää vain lähtöasemaa, kun yhteistä kieltä ei ole ja niin taksi vei meidät perille. Sen jälkeen olikin luvassa odottelua, melkein uusien kavereiden kanssa, sillä juna-asemalla meidän viereemme parkkerasi mielenkiintoisia kiinalaisia miehiä, joiden tuijotus jossain kohtaa alkoi tuntua hiukan vaivaannuttavalta. Päästiin me junaankin asti, huolimatta kaikista ryntäävistä kiinalaisista, joka sitten kiidätti meidät Pekingiin viidessä ja puolessa tunnissa. Matkaahan sinne Wuhanista on sellanen n. 1000 kilometriä ja vauhtia junassa parhaimmillaan oli hiukan yli 300 km/h. 

Perillä pienen etsinnän jälkeen löydettiin oikea metrokin, Pekingin valtavasta metro kartasta ja parilla vaihdolla selvittiin kamojen kanssa lähellä Tian'anmenin aukiota sijaitsevalle Hostellille. Oltiin siin vaiheessa jo hiukan myöhässä aikataulusta, että ei ehditty kuin pudottaa kamat sinne ja lähteä katsomaan Tian'menin aukiota sekä kiellyttyä kaupunkia. Siinä kohtaa alkoi iskee tajuntaan, et hei oon oikeesti Pekingissa ja nää paikat oon nähnyt useita kertoja kuvista, en ollut selkeesti valmistautunut siihen henkisesti. Kielletyn kaupungin jälkeen kiivettiin vielä Jingshan puiston torniin katsomaan miltä Peking ja Kielletty kaupunki näyttävät ylhäältä käsin. Oli kyllä makeet maisemat ja Pekingista huomasi sen, että siellä ei ollut niin paljoa super korkeita taloja (kuten täällä meillä) ja ihmisetkin näyttivät huomattavasti pidemmiltä, joten en ollutkaan superpitkä niin kuin yleensä tääl. 

Sitten suunnattiin siitä metrolle, jonne meidän matka kyllä kesti auttamattoman kauan, sillä harhailtiin paikallisella asuinalueella meidän huonon kartan kanssa. Oikeesti mitä siitä oppi, älä lähde Kiinassa kulkemaan pikkuteitä, ilman että tunnet seutua. Siitäkin kyllä hyvin selvittiin ja lopulta päädyttiin, sille markkinapaikalle jolle oli tarkoituskin. 

Ja koska oltiin Pekingissa niin tietenkin meidän piti päästä katsomaan myös, Bird Nestia toisin sanoen linnunpesää taikka olympiakylää ja olihan se vaikuttava näky! Voitte sitten ite päätellä kumpi alapuolella olevista selffieistä oli se ensimmäinen. Päivän päätteeks vielä mentiin syömään ja lopulta Hostellille nukkumaan. Siinä kohtaa oltiin kaikki kyllä niin väsyneitä, että meidän ymmärrys ei tuntunut millään toimivan kun yritettiin hostellin respasta selvittää, että miten päästään aamulla Kiinan muurille. Tais respan poikaa hiukan hämmentää ku naureskeltiin menemään, eikä oikein tajuttu mistään mitä hän selitti. Ainakin yritys oli hyvä ja aamulla uusin voimin alkoi ohjeetkin kuulostaa paljon paremmilta.

Niin, sitä sitten lähdettiin sunnuntai aamuna Kiinan muurille, ensin hypättiin metroon joka vei meidät bussiasemalle, josta sitten valkattiin oikea bussi. Siinä oli hiukan sekaannusta bussilipun hinnasta ja vaikka mistä muusta, nooh olihan siellä muitakin matkalaisia Kiinan muuria katsomaan niin ei huolta. Matka bussilla kesti sellasen tunnin, sitten jossain välissä joku myyjämies käski kaikki turistit bussista pois liian aikaisin. Selkeesti aikeissa myydä liian kovaan hintaan meille matkan minibussilla keskukselle josta voidaan jatkaa toisella bussilla muurin juurelle. No onneksi yksi nainen puhui kiinaa ja saatiin neuvoteltua hinta sopivaksi, mulla oli kyllä sellanen olo että tässä ne vie meitä pässiänarussa ja olis tehnyt mieli jättää koko kyyti välistä. No ainakin matkalla oli hilpeä tunnelma, sillä kämppikset sanoivat että mennään sillä kun kerran hintakin on sama kuin ohjeiden mukaan. No ainakin päästiin oikeaan paikkaan ja sinne muurillekin. 

Voin kyl sanoo, että sunnuntaina tulikin sit käveltyä aika mukavasti, jätettiin ostamatta kaapelihissi liput, sillä näyttivät liian kalliilta meidän budjettiin nähden ja siksi, taitettiinkin matka auringonpaisteessa patikoiden. Eihän se sinne muurille patikointi olisikaan ollut mitään, mutta lisäksi saatiin kiipeillä muurilla aika kivan matkan verran. Oikeesti voin sanoo, että se oli sen arvoista näkymät super kauniita ja muuri jotain uskomatonta. Niin kuin hyvä ystäväni olikin viestissä yön aikana todennut, Jumala tietää jokaisen kivenkin joka siinä muurissa on ja en voinut kuin vaan hämmästellä niiden kivien määrää. Plus sitä, et kuinka mahtavia asioita saan nähdä, kokea ja ennen kaikkea joista saan iloita. En voi edes sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden määrää, että sain olla siel ja välillä mun oli tosi vaikee uskoo sitä edes todeksi. Oikeesti kiinan muuri on jotain, joka on must see. 

Ylempi kuva yhden aamun aamupalasta, eli sellanen jännä pallo kyseessä, jonka sisällä on punapaputahnaa tai jotain vastaavaa. Hyvää kyllä, mutta ehkä vähän liian makeeta aamutuimaan. 

Illalla suunnattiin vielä käymään silkkimarketissa, joka oli älyttömän kallis Kiinan hintatasoon nähden, sekä syömään Pekingin Ankkaa. Aivan, musta sinne kuuluikin mennä, koska jos jättäis sitä maistamatta niin se on vähän kuin menis Pekingiin käymättä Kiinan muurilla. Meille oli pariin otteeseen paikalliset suositelleet Quanjude -nimistä ravintolaa, joka on juuri pekingin ankasta kuuluisa. Sinne saatiinkin jonottaa tunti, mikä meni kävelykadun kauppoja katsellessa. Tilattiin kämppisten kanssa yksi ankka lisukkeineen, joihin kuului siis tummaa makeahkoa kastiketta, jotain vihannestikkuja (pitänee katsoa netistä mitä ovat), ankkaa sekä pannukakkuja joihin kaikki muut lisukkeet käärittiin. Yksi ravintolan työntekijä tulikin näyttämään meille kuinka ateria tulisi nauttia oikeaoppisesti. Täytyy kyllä myöntää, että ankka oli todella hyvää ja voisin syyä sitä kyllä paljon useamminkin. Musta on muutenkin kiva maistella uusia ruokia! Emily kyllä tuli ottaneeksi kuvan, jossa mun ilme näyttää just siltä, että pohdin tykkäänkö siit vai en ja taisin päätyä tulokseen että joo! Kyseistä kuvaa en kyllä taida lisätä tänne, sorii. Kun oltiin saatu ankkamme nautittua, lähdettiin vielä käymään night marketissa. Mitään erikoista siellä ei kyllä tullut maisteltua ja saakin nähdä, että uskallanko vielä jonain päivänä pistellä pari matoa tai skorppionia poskeeni. 

Illalla vielä käveltiin Tian'anmenin aukion läpi ja nähtiin se koko kirkkaudessaan. Siinä kohtaa oltiin kyl niin väsyneitä meidän 14 h päivästä, että ei voinut muuta kuin suunnata nukkumaan. Meillä oli viel maanantai aamuna mukavasti aikaa katsella paikkoja, joten silloin käytiin vielä katsomassa Taivaan temppeliä eli Tiantania. Sää oli hiukan sateinen ja siksi olikin hyvä, että matkaan oli tarttuneet vedenkestävä takki ja sateenvarjo. Kuitenkin siinä meinas hartiat alkaa kuolla, kun kannettiin reppuja monta tuntia. Kävin kuvailemassa myös hiukan ruusuja Tiantanin ruusutarhassa. Oltiin siinä vaiheessa kyllä niin väsyneitä meidän hektisestä viikonlopusta, että ei voitu kuin laahustella paikasta toiseen ja lopulta lähteä kiitollisin ja uupunein jaloin takaisin kotiin. Tääki matka taitettiin junalla, nytkin sain uusia ystäviä Pekingin juna-asemalla sillä eräs suloinen pieni poika halusi tulla poseeraamaan meidän kanssa kuvaan. Ei siinä voi kuin sydän sulaa, kun toinen kävelee sun luo ja sanoo lapsen äänellä Ni hao sekä asettuu kuvattavaksi. Kuvan jälkeen poika palasikin äitinsä luo katsomaan kuvaa ja siinä sitten höpötteli kovasti jotain ja osoitteli mua. Hiukan kyllä harmitti kun ei ollut muumitarroja tai jotain muuta mukavaa annettavaa mukana. 

Täytyy kyllä myöntää, että oli ihan hullu idea kokea Peking 48 tunnissa ja nähdä kaikki nähtävyydet, vielä kyllä jäi vaikka mitä näkemättä. Tässä tarviikin oikeesti parin päivän levon ja siten viikon päästä viikonloppuna suunnataan Xi'aniin viikonlopuksi. Mua odottaa myös matka Hong Kongiin, Jeee! 

-Salla