Faith never knows where it is being led, but it loves and knows the One who is leading. -Oswald Chambers

Arki. Siinä se sana nyt on, jota oon yrittänyt vältellä mahdollisimman pitkään. Kuluneella viikolla on tullut kuukausi täyteen Kiinasta lähdöstä ja kohta on jo samanlainen Suomessakin vietetty ja opiskeluihin palattu. Niin oudolta kuin se tuntuukin asua taas yksin, niin kai siihen lopulta tottuu, vaikka ei ensimmäisenä tahtoisi. Huomaan, että rakastan yhteisöllisyyttä ja sitä että mulla on ihmisiä ympärillä, siksi onkin tuntunut enemmänkin kuin hassulta kävellä taas oman kotikaupungin katuja kun ei oo ketään mailla eikä halmeilla. Oikeesti onko Suomessa näin vähän ihmisiä tai jotain. Eipähän ihmiset yritä tunkea samaan hissiin, jos siis hissillä joskus matkustaisin.

Tunnen, että jollain tavalla on vain päästettävä irti ja annettava mennä, vaikka se kuinka vaikeeta itsestä olisikin. Huomaan, että paluu Suomeen ja arkeen on ollut paljon vaikeampaa kuin olisi voinut kuvitella, moni varmaan onkin päätynyt kuulemaan mun juttuja, että oli melkeimpä vaikeempaa lähtee Kiinasta pois ku Suomesta sinne. Totta joka sana. Ennen kuin vuosi vaihtui mietin kuinka viime vuosi kiisi vaan ohitse supernopeasti, mutta niin täynnä huikeita juttuja. Kun ajattelen mitä kaikkea yhteen vuoteen on mahtunut, oon kiitollinen jokaisesta upeasta ihmisestä joihin oon saanut tutustua tai tavata sekä niistä jotka ovat pysyneet mun messissä mukana, uskomattomista johdatuksista ja tilanteista, joita voi sitten jälkeenpäin mietiskellä. Kuten Ekklesia opetuslapseuskoulu, varastetun pyörän perässä juokseminen, ystävän häät, lukuisat kuvat tuntemattomien kiinalaisten kanssa, yörukouskokoukset, Pekingin muurilla seisominen tai Halong bayn sokeritolppa vuorien näkeminen sekä kaikki kauniit ihmiset ja ihanampaakin ihanat auringonlaskut. Unohtamatta uskomatonta matkaa Saksaan, Awakening Europeen, tai hysteerisiä naurukohtauksia. Niin vuosi 2015 on ollut upea, täynnä johdatusta ja Jumalan läsnäoloa. Viime vuosi on saanut mut vaan rakastumaan elämään ja Jeesukseen lisää. En tiiä mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan, mutta tiiän että aivan super huikeita juttuja on luvassa, sillä nää kuluneet viikot ovat lupailleet jo niin paljon.

Tällä hetkellä mun tavoitteena on oppia laittamaan ruokaa ihan itse, myöskin sellaista jota voi toisille tarjota sekä nauttia elämästä täysin siemauksin. Ajattelin, että nyt on blogin aika jäädä määrittämättömälle tauolle, saattaa olla että palailen vielä jossain välissä tänne kirjoittelemaan ajatuksista, seikkailuita ja reissuista. Siihen asti ja sen jälkeenkin haluun toivottavaa jokaiselle aivan mahtavia seikkailuja sekä iso kiitos kaikille mua tukeneille, auttaneille, mun puolesta rukoileille, kaikille jotka ovat jollain tavalla eläneet mun mukana. Kiitos.

-Salla

Ainiin, kirjoittelin tossa pari viikkoa sitten matkasta Vietnamissa ja Thaimaassa, siihen tekstiin pääset tästä.

Hanoi-Bangkok

Tosiaan vaihtoajan jälkeen suuntasin vielä hiukan lomailemaan Vietnamiin ja Thaimaaseen. Vietnam on maa, joka on kiinnostanut mua pitkän aikaa osittain sen historian takia, mutta eniten kulttuurin ja elinolojen takia. Alumperin halusin mennä Japaniin, mutta totesin kyseisen maan olevan opiskelijan kukkarolle aivan liian kallis, joten Vietnam oli helppo valinta. Vaikka mulla menikin aikaa valitessa mihin kaupunkiin haluan siellä matkustaa, lopulta päädyin Hanoihin Halong Bayn takia. En voi kyllä sanoa katuvani valitaani ollenkaan, sillä Vietnam paljastui kaikkien odotusten mukaan kauniiksi maaksi ystävällisine ihmisineen ja lukemattomine moottoripyörineen. Vietnamissa on paljon samaa viehätystä kuin Nepalissa.

Hanoissa oltiin siis mun pikkuveljen kanssa sunnuntaista lauantaihin. Meillä oli hotelli vanhassa kaupungissa ja sieltä pääsi mukavasti reippailemalla ympäri vanhaa kaupunkia ja muitakin kohteita. Ei taidettu koko viikon aikana käyttää ollenkaan tuktukia tai taksia muuten kuin matkoilla lentokentälle. Hanoissa aikaa voi kivasti käyttää ihaniin pieniin kahviloihin ja sokkeloiseen Vanhaan kaupunkiin. Hintataso on aika alhainen ja tinkaaminen sallittavaa. Jos vinkkejä voisi antaa niin sanoisin, että siellä kannattaa mennä viikonlopun iltamarkkinoille sekä vesinukketeatteriin, koska sellaista kokemusta ei saa muualta. Paljon luin juttuja, että tavaroita varastellaan ja pitää olla tarkkana mutta meiltä ei kyllä hävinnyt reissun aikana mitään.
Hanoista löytyy niin vietnamilaisten katuruokia kuin hieman hienompiakin ravintoloita, joiden palveluntaso ja annosten hienous on Suomessa sellaista luokkaa, että harvoin tulee käytyä. Kuitenkin koko aterian alkupaloista lähtien voi saada 25 euroon. Eli ei paha ollenkaan. Meidän matkan pääkohta siellä taisi todellakin olla Halong Bay, vaikka tutustuttiin myös paikallisempiin nähtävyyksiin kuten naistenmuseoon ja vanhaan vankilaan.

Halong Bayssa en voinut kuin vaan ihmetellä sitä miten Jumala on luonut kaiken ylistämään ja koroittamaan Häntä. Kaikki ne 1600 sokeritolppavuortakin tuntuivat vaan huutavan Hänen nimeään. Oli täysin mykistävää katsoa sellaisia näkymiä ja sit myöhemmin juttelinkin mun ystävän kanssa siitä, miten Jumala on luonut kaiken sanallaan ylistämään ja koroittamaan Häntä, siihen ihana ystäväni totesi mieti mitä Jumala voi tehdä käsillään! Menee niin paljon mun ymmärryksen yli tää kaikki, onneksi mulla on lupa olla tajuamatta jokaista pientä seikkaa ja nauttia vaan kaiken ihanan näkemisestä ja kokemisesta Taivaan Isän kanssa. Samoihin fiiliksiin pääsin kun lennettiin  kotimatkalla Himalajan vuoriston viertä Intian ja Pakistanin yli, vetää aivan sanattomaksi sellaiset näkymät.

Toinen meidän matka kohteista oli Thaimaa ja siellä Bangkok, ajatus pysähtyä pariksi päivää sinne lähti siitä, että voisin olla siellä yhden yön pitkällä lentovaihdolla. Lopulta kuitenkin pidensin aikaa kolmeen päivään ja oli ihanaa viettää aikaa sellaisessa lämmössä Vietnamin ja Kiinan viileyden jälkeen. Tuli ainakin saatua koko aurinkoannos kevääksi täyteen, vaikka eihän täällä Suomessa enää niin pimeä oo kun luntakin tuli.  Bangokissa käytiin tutustumassa Palatsialueeseen, China towniin, joka oli muuten paljon hullumpi kuin Kiinassa mitkään markkinat. Jos meette Bangokiin niin se on paikka, joka kannattaa kokea, sinne kannattaa varustautua juomapullon kanssa hyvin syöneenä ja olla valmis siihen että joka puolella on paljon ihmisiä. Käytiin myös paikallisessa eläintarhassa sekä parilla eri markkinoilla. Viimeinen päivä meni ostoksilla tuliaisia hankkiessa.

-Salla

Jos voisin pitäisin kaikki ihanat ihmiset aina mun mukana

Ihmiset. Jeesus. Kiitollisuus. Näistä sanoista koostuu tän pienen tytön elämä, kyllä toivon että mussa aina on jotain lapsenkaltaista, sellaista että osaisin luottaa sokeasti kun sitä tarvitaan tai jakaa omastani niille jotka vain ottavat vastaan, sillä lapsethan jakavat kalleimmat aarteensa muiden kanssa ajatellematta itseään, sekä rakastaa pyyteettömästi täydestä sydämestä ja osata myös kertoa se.

Viimeisten parin viikon aikana olen vaan päässyt tajuamaan kuinka mut on ympäröity niin kauniilla ja rakastavilla ihmisillä. On kuin mun perhe olisi kasvanut monella ihmisillä tän runsaan kolmen kuukauden aikana, tottahan se tavallaan on sillä Taivaan Isän perhettä on lähes joka puolella maailmaa. Mun tekis mieli itkeä, sillä jollain tavalla hyvästien jättäminen ottaa aina kovempaa kuin oon aikasemmin ajatellut ja näitä hyvästejä jättäessä en edes osannut sanoa milloin mahdollisesti tapaamme jälleen. Parasta kuitenkin on se että he ovat vieneet mun sydämestä paikkansa just olemalla omia itsejään.
Kuten kerroin viime sunnuntaina oli mun viimeinen harjoittelupäivä, joka sujui mukavissa tunnelmissa ja sain mitä parhainta palautetta mun ohjaajalta. Vieläkin oon sitä mieltä, että mun ohjaaja on aivan liian ihana ja hän vaikutti olevan musta ylpeä. Tietenkin iltapäivä meni viimeisessä seurakunnan kokouksessa, jossa mut yllätettiin täysin, sillä meidän kansainvälinen perhe siellä antoi mulle todistuksen mukana olosta ja siunasi mut matkaan. Siinä tuntee olevansa rakastettu ja välitetty, kun aivan yllättäen sut kutsutaan kaikkien eteen. En todellakaan osannut odottaa kyseistä asiaa ja varmaan jos olisin ollut just mä olisin jättänyt välistä sen eteen menon. Kokouksen jälkeen tosi moni tulikin sit viel tervehtimään ja ottamaan yhteiskuvia, onneksi en just sillä hetkellä itkeskellyt menemään. Haluan kertoo myös koskettavasta kohtaamisesta yhen tyypin kanssa, oli niin söpöä ku se tuli kokouksen jälkeen ettimään mua ja tarttu mun käteen, katsoi suoraan silmiin ja oli sillein Salla tää on varmaan vika kerta ku nähään. Oikeesti. Nää ihmiset.
Maanantaina lähdin vielä syömään mun ystävän luo, joka valmisti ihan itse kokonaisen arterian meille. Sain siinä vierestä seurata tän nuoren naisen kokkailuja ja paijailla kissoja. Olin ihan otettu siitä kuinka hän oli suunnitellut ruuat etukäteen ja näytti nauttivan tilanteesta. Voin hänen puolestaan sanoa, että kyllä hän voi olla ylpeä kokkaustaidoistaan ja kiinasta. Wow tää nuori nainen.
Tiistaina taas pohdiskelin yksikseni, että ei taida tulla kovin jännä päivä ja huokailin, että voih koko aika Kiinassa on mennyt aivan liian nopsaa. Eihän siinä mitään, sillä silloin ystäväni kiinalaisesta seurakunnasta laittoi mulle viestiä ja oli sillein "Salla onko sulla nyt aikaa, voistaisiin tehdä yhdessä jotain. Voin viiä sut kampaajalle!"Ja niin sitä mentiin, se tuli kuin tilauksesta, sillä olin jo yli kuukauden huokaillut että mun pitäis tehä mun hiuksille jotain ja tietenkään en ollut saanut mitään aikaseksi. Yksi pieni rukous taas kuultu ja toinen saanut toteuttaa sen tietämättään. Olihan mulla vähän jännä olo kun pesupojat laittoivat mut makaamaan pesupöydälle ja juttelivat musta niitä näitä, eikä kampaajakaan osannut kuin pari sanaa enkkua. Mutta hyvin selvittiin ystäväni tulkkauksella ja parilla kuvalla, hiuksista tuli kyllä tosi kivat tykkään. Sen jälkeen mentiin vielä syömään Regan Miania, rakastan niin sitä <3 Kaiken päälle mun ystävä halus maksaa kaiken mun puolesta ja oli ostanut mulle kaikkien aikojen lahjankin, nimittäin kunnon Kiina-Englanti Raamatun, jossa tekstit kulkevat vierekkäin.
Keskiviikkona pääsin luonastamaan suloisen tytön kanssa, joka on tulossa Suomeen keväällä. Tää tyttö on maailman ihanin (mä taidan sanoo näin kaikista) ootan niin, että hän tulee Suomeen että pääsen näyttää meidän kulttuuria ja paikkoja sekä ennen kaikkea leipomaan hänelle. Vielä kerran nää ihmiset. Illalla menin viimeistä kertaa Bible Studyyn tällä kertaa meillä oli vuorossa kysymykset ja vastaukset sessio parisuhteista ja kaikista niihin liittyvistä mieltä askarruttavista asioista. Oltiin siis kutsuttu seurakunnan Elderssit vastailemaan meidän esittämiin kysymyksiin. Oli kyl huikeita keskusteluja jotkin asiat avautu aivan uudella tavalla, se miten he halusivat tuoda esille Raamatun näkökulman oli enemmänkin kuin huikeeta. Meidän Bible Studyn porukat yllättivät mut täysin kuluneen viikon aikana, sillä he olivat ostaneet mulle kakunkin, joka jaettiin synttärisankarin kanssa ja siinä ne sitten lauloivat jäähyvästit ja halusivat tietenkin ottaa selffieitä! Pojat oli kyl niin hauskoja, ku olivat sillein selffie Sallan kaa kahdestaan ja sit kaikki muutkin vaan tunki aina kuvaan. Eikä yllätykset ees loppuneet tähän, vaan torstaina meidän ryhmän vetäjä ilmoitti, että niillä on viel lahja mulle. Ja mikäs muukaan olisi ollut kuin kuvia kehyksineen, niin suloista. Muistan heidät nyt aina ja ne tilanteet, joissa kuvat on otettu. Se saa kyllä paikkansa mun kirjahyllyltä niin, että voin aina muistaa heidä mun iltarukouksissa. Meinas mennä mönkään koko lahjan saaminen perjantaina kun toisilla ei ollut puhelimia ja mun puhelin oli jo poissa käytöstä, siinä sit oltiin vähän epätoivon partaalla mut löysihän se lahjakin oikeaan osoitteeseen.
Torstaina sovin luonaan kokkailija tytön kanssa, niin hän nappsi mut sähkömoponsa kyytiin ja pujoteltiin kaikkien autojen välistä syömään. Käytiin myös juomassa Buble teetä, jota on viime viikkoina tullut nautittua superpaljon. Tää tyttö oli myös ostanut kunnon kassillisen kiinalaisia herkkuja kotiin viemisiksi, tee kuitenkin oli unohtunut mutta ei siinä mitään sillä mulla alko olla siinä vaiheessa jo ongelmia kaikkien tavara määrien kanssa. Miten ihmeessä saisin tungettua kaikki rinkkaan niin, että painorajat ei pauku. Illalla kävin syömässä toisten opiskelijoiden kanssa vielä parhaassa kalamestassa ja nauttimassa jäätelöä. Oikeesti tuun niin kaipaa näitä ihmisiä, kaipaan jo nyt. Niin söpöä oli kanssa, että yks poika jota en oo koskaan tavannut tähänkään päivään mennessä halus antaa mulle lahjan. Siis mitä, joku jota en oo tavannut haluu antaa mulle lahjan, tuntuu ihan siltä kuin olisin hukkunut lahjoihin.
Perjanataina juoksentelin paikasta toiseen ja yritin vielä nähdä kaikkia ihmisiä, mun harmiksi aikataulut menivät uusiksi ja jouduin perumaan yhden tytön tapaamisen. Perjantainakin musta tuntui ihan siltä, että mua vaan lahjotaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, kuten juuri se taulu kuvineen sekä kiinalaisten ystäivien vikat lahjat, unohtamatta ihanaa intilaista nuortanaista. Yöksi vielä suuntasin viimeiseen yörukouskokoukseen. Hullua tiedän, mutta päätöshän oli helppo sillä sellaista tilannetta ei vaan halua missata. Muutenkin voin "syyttää" siinä yhtä seurakunnan jäsentä, joka kertoi kyseisestä tapahtumasta ja tietenkin mun oli päästävä paikalle. En kyl katunut hetkeäkään sillä yö oli mahtava, ylistystä ja rukousta monta tuntia ystävien kanssa maailman parhaassa seurassa. Siinä kohtaa tajusin, että oikeesti ne ihmiset ovat kuin perhe. Vielä oli yksi yllätys mun matkan varrelle luvassa, sillä nää nuoret jotka vetää yörukouskokouksia aivan yllättäen halusivat siunata mut vielä erikseen ja lähettää matkaan. Paras päätös koskaan mun Wuhan ajalle.

Tätä nuorta naista on kyllä lahjottu. Onnellisin kuitenkin olen näistä ihmisistä, vaikka jo nyt ikävöin heitä ja heidän seuraansa. Sekä seikkailuja heidän kanssaan, tiiän että Kiina on ottanut paikkansa ja palansa mun sydämestä ikuisiksi ajoiksi, nyt vaan oottelemaan milloin pääsen sinne takaisin.

-Salla

Se ois sitten Joulukuu

Kyllä ja ei, joulukuu on täällä. On ollut jo pari päivää, mun harmikseni, mutta samalla myös ilokseni. Tännekin on saapuneet joululaulut ja joulukoristeet, kuitenkin runsaan kaupallisuuden kera. Yhtään joulukalenteria en ole kaupoissa nähnyt, joten tämä vuosi taitaa mennä ilman. Ei sillä että kalenteria tarvitsisin, sillä viime vuonnakin taisin unohtaa avata luukut.

Mulla on jäljellä harjoittelua sairaalassa enää yksi päivä, jonka senkin teen puolikkaana niin että pääsen iltapäivästä viimeistä kertaa seurakunnan kokoukseen. Pakko myöntää, että tiedossa on monta viimeistä asiaa. Juuri nyt en halua ajatella niitä, sillä vielä on jäljellä seitsemän kokonaista päivää ihanien ihmisten ympäröimänä. Tää harjoittelu on ylittänyt täysin mun odotukset, oon nauttinut osastolla työskentelystä suunnattomasti ja oon saanut osallistua moniin juttuihin. Hauskoilta tilanteilta ei olla voitu edes välttyä kun oon ollut maisemissa, tietenkin potilaat kyselee mistä oon  ja osaanko kiinaa, vastauksen jälkeen ne yrittää jankata mulle kiinaksi, että jos puhun hitaampaa tai hiukan kovempaa ymmärrätkö. No en tietenkään, mutta kysymykset musta kyllä yleensä ymmärrän. Ihmeen paljon sanoja on tarttunut, vaikka ite en osaa niitä lausua tai niihin kysymyksiin vastata. Tällä viikolla maanantaina sattui hassu tilanne kun yksi potilaista halusi ottaa kuvia samaan aikaan kun laitan hänelle kanyylin. Jooh ei siinä pienessä kuumotuksessa voi kuin yrittää parhaansa ja toivoa, että ei juuri sillä hetkellä mokaa. Näitä tilanteita on sattunut enemmänkin kun yht äkkiä mun hoitaessa potilasta on vieressä ollut uteliaiden katseiden yleisö. Niin ne potilaat on vaan todenneet, että oon hyvä ja vaikuttaneet kaiken päälle tyytyväisiltä. 

Itselle vaikeimmaksi asiaksi tällä osastolla ovat tulleet iäkkäät sänkypotilaat, jotka eivät enää kykene tai pysty kävelemään. Nämä potilaat makaavat kaikki päivät sängyissä, heillä on omat hoitajat, joiden työnkuva vastaa suomalaisten lähihoitajien työtä. Kuitenkaan usein näillä hoitajilla ei ole minkäänlaista terveystieteellistä koulutusta, joten he eivät tiedä asioista sen enempää kuin sairaanhoitajat heille kertovat ja neuvovat. Tämä saattaa johtaa useisiin ongelmiin hoidossa, sillä hoidon kokonaisvaltaisuuden toteutus jää vajaaksi. Kuten totesin, potilaat makaavat kaikki päivät sängyissä heitä ei auteta ylös istumaan kertaakaan päivän aikana, ei edes vaikka sängyissä on käsipelillä toimiva mekanismi. Nyt voikin tulla siihen tulokseen, että enää istumaan nousua on turha yrittää, sillä tasapainoelin on jo tottunut makuu asentoon, mikä aiheuttaa istumaannoustessa huimausta. Nämä potilaat syötetään kyljeltään makuulta, voitte vain kuvitella miltä se tuntuu sekä ajatella keuhkoihin ruuan vetämisen vaaraa. Potilailla ei ole myöskään minkäänlaista itsemääräämisoikeutta, vaan lääkäri määrää hoidon ja hoitajat toteuttavat sen sekä huolehtivat tarvittavat testit ja mittaukset + raportoivat tarvittaessa lääkäriä. Potilaat jotka pystyvät puhumaan tai heidän läheisensä huolehtivat heistä hoidon aikana, monesti kieltäytyvät tai pyytävät tietojen saamista. Täällä sairaanhoitajien kunnioitus on todella alhaista, mikä on ainakin itsestä surullista sillä he (me) teemme tärkeää työtä ja kuvitelkaa kuinka moni ihminen jäisi hoitamatta tai kuinka monia virheitä sattuisi ilman sairaanhoitajia. 

Nämä sänkypotilaat ovat pistäneet mut miettimään inhimillisyyttä, ihmisarvoa ja rakkauden määrää. Olen varma, että he ymmärtävät vaikka eivät enää pystyisi sanoin tunteitaan ilmaisemaan. Kuten aikaisemmin olen jo todennut hymy on kansainvälinen kieli. Yksi potilaista saikin mut pysähtymään, sillä hänen verenpainetta mitatessani hän katsoi vaan suoraan silmiini ja hymyili. Siinä hetkessä tiesin, että hellä kosketus tai lämmin hymy saattaa pelastaa kokonaisen päivän ja valaista koko huoneen.  Kun mietin kysymystä mitä rakkaus on alkaa mulla soimaan Exitin biisi "Mitä rakkaus on?" päässä ja se taitaa vastata mun kysymykseen täydellisesti, eikä muita sanoja enää tarvita. Kertosäkeen sanat menevät nimittäin näin: Mitä rakkaus on? Sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luota ristin löydät vastauksen. 

On täällä muutakin tapahtunut kuin pelkkää harjoittelua, sairaanhoitaja tytöt veivät mut pari viikkoa sitten shoppailemaan ja sen päälle syömään. Pääsin vihdoinkin maistelemaan vähän lisää kiinalaisia erikoisuuksia, jotenka lautaselle kertyi ankankieltä, naudan/sonnin vatsaa, sian munuaista, jotain kanan sisäelintä ja samakkoa. Ai niin tulihan sitä syötyä myös ankanjalan jänteitä, mutta se tais jäädä vaan siihen yhteen kertaan. Ankankieli on nyt todistetusti valittu herkullisiin ruokiin ja täytyy kattoa, jos sellaisia eväspaketteja saisi tuotua maistiaisiksi Suomeen. Vaikka en mee kyllä millään tasolla takuuseen siitä, että ne ois jotenkin maukkaita ihmeellisessä pakkauksessa ja liemessä. Tiiän kyllä, että jollain siellä kotona on kokemusta asiasta. 

Viime päivät oon vaan ihmetellyt kuinka hyvin musta pienestä Sallasta pidetäänkään huolta. Kiinassa olo aika on vaan näyttänyt enemmän ja enemmän, että mun pienet kuiskaukset ja toiveet on kuultu, ja mun rukouksiin vastattu. Niin moni asia on mennyt mun toiveiden mukaisesti, niin vuokran määrästä  alkaen aina harjoittelu paikan saannista Suomesta ensi kevääksi asti. En voi kuin huokailla, että wau. En osaa lakata ihmettelemästä siunausten määrää, joita on saanut mun elämään osaksi ja ku mietin että mitä oon tehnyt ansaitakseni näin paljon, niin kuulen hennon kuiskauksen vaan sanovan, sun ei tarvi tehä mitään, olla vaan se kuka oot ja sillä paikalla jolle oot tarkoitettu. Just siihen Kaikkivaltiaan  syliin rakkaaksi lapseksi. 

-Salla 

Hetket joihin et uskoisi päätyväsi

Mä en tiiä mistä edes aloittaisin kirjoittamaan tällä kertaa,  sillä oon huomannut että jotkin asiat ja tunteet on jopa vaikea pukea sanoiksi. Voisin aina kirjoittaa niistä mahtavista jutuista joita on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan, joka puolella. Mutta samalla on niitä haastavia juttuja, jotka saa vaan mun sydämen särkymään.

Viime aikoina oon vaan enemmän ja enemmän huomannut kuinka ihmiset niin vähän arvostavat itseään täällä. Olen jutellut monen nuoren kanssa monistakin asioista ja he ovat jakaneet paloja kulttuuristaan ja taustoistaan, siitä keitä he ovat ja mistä he ovat tulleet, sekä mistä he unelmoivat. Useasti tapa jolla he puhuvat itsestään on kiinnittänyt mun huomion, mutta erityisesti mut pysähtymään sai yksi nuori nainen pari viikkoa sitten. Hän kertoi millaisia tv -ohjelmia täällä on ja kuinka monesti sarjoihin laitetaan enemmän komeita nuoria miehiä, jotta saisivat enemmän katsojia. Hän kertoi kuinka usein nuorilla tytöillä on niin sanotusti vihreäkortti, jolla voi plokkaa ruman (en oikeasti usko että kukaan ihminen on ruma) ihmisen pois ruudusta, jolloin voi vaan keskittyä niihin kauniisiin. Kun hän puhui asiasta hän käytti esimerkkinä ohjelmaa, jossa on niin hänen mukaansa ruma nainen niin kuin hän. Tuo lause sai mut tosi hämilleni ja olin sillein, mutta sähän oot kaunis ja musta kaikki ovat kauniita. Tytön nauraessa ja todetessa, että minäkö muka olisin kaunis, mun sydän vaan käpertyi. En tidä johtuuko se kehumisen ja kertomisen puutteesta ja vähyydestä vai siitä, että kukaan ei ole koskaan sanonut tuolle tytölle sekä monille muille kuinka kauniita ja arvokkaita he ovat. Kuinka kauneutta on monenlaista ja kuinka kauneus on asia, jota jokainen kantaa mukanaan.

Toinen asia johon oon kiinnittänyt erityistä huomiota on se miten ihmiset puhuvat toisistaan. Toista saatetaan kuvailla lihavaksi tai rumaksi, jopa henkilön läsnäollessa. Yhdenkin pojan lempinimi on Panda, koska on isompi kokoinen kuin muut. En voi olla ajattelematta, että jos olisin heidän mielestään ruma kertoisivatko ihmiset täällä sen minulle tai sanovatko he ulkomaalaisille samalla tavalla asioista kuin saman kansalaisuuden omaaville. Sekä miltä noista henkilöistä tuntuu oikeasti, he eivät varmaan kerro tai näytä sitä, mutta kuinka monta haavaa toisten negatiiviset sanat ovat saattaneet aiheuttaa. Kun kaiken ynnää yhteen, en yhtään ihmettele sitä, että ihmisten itsetunto on niin alhainen. Pistää miettimään mikä on sellainen ihmissuhde, jossa etsitään toisesta vikoja, halutaan tuoda huonoja puolia esille tai laskea toisen arvoa, jotta voi korottaa itseään.

Okei nyt näistä hiukan syvällisemmistä asioista takaisin hiukan kevyempiin. Oon tässä niin usein huokaillut, että hullu elämä ja kuinka jokainen päivä on seikkailu. Kuten aikasemmin kirjoittelin mun kämppikset lähtivät ja jäin tänne kämpille yksin asustelemaan loppuajaksi. On ollut tosi outoa palailla tyhjään kämppään ja jotenkin se, että ei oo ollut ketään jonka kanssa jakaa kaikki päivän aikana koetut fiilikset on ollut tosi hassua. Oon kyl niin onnellinen siitä, että mun elämään on tullut osalliseksi niin monta siunaavaa ihmissuhdetta, että en edes ehdi kokea oloani yksinäiseksi vaan enemmänkin oon huolissani kuinka jaan kaiken ajan riittämään. Jaaa wechat on paras keksintö, sillä voin aina puhua mun kämppiksille kaikesta mitä täällä tapahtuu ja he niin tietävät mitä tarkotan!

Viikko on mennyt yhdessä hujauksessa ja paljon oon ehtinyt touhuilla, keskiviikkona olin tuttuun tapaan bible studyssa ja siellä mulle napsahti uus vetovastuu tälle uudelle viikolle, jeeah. Viime kerta ei mennyt ihan niin kuin toivon, mutta ainakin nyt osaan ehkä valmistautua hiukan paremmin ja ehkä kantaa jopa vastuunikin paremmin. Onneksi kaikessa ei tarvitse olla niin kauhean hyvä. Torstaina mut valtasi pieni kauhu harkan suhteen, sillä yhtäkkiä osastolla oli kiinalainen opettaja, joka alkoi kysellä kuka oon ja miksi oon siellä, ja mikä mun tarkoitus on olla siellä. Varsinkin kun kyseinen opettaja ei tunnistanut mua, en siis oo osa hänen luokkaansa tai mitenkään kontaktissa kyseiseen opettajaan tai vaikuta hänen opiskelijoihinsa, ja siinä samassa mulle sitten selvisikin, että yhtäkkiä osastokin oli sekaisin siitä miksi oon siellä ja mikä mun tarkoitus siellä oloon on. Eikä kukaan oo sanonut mulle mitään kuluneiden viikkojen aikana. Eihän siinä auta kuin vetää henkeä ja käydä vielä kerran ohjaajan kanssa läpi harjoitussuunnitelma sekä luottaa siihen, että oon oikeessa paikassa. Täällä ihmiset tuntuvat todellakin jokainen haluavansa tietää toisten asioista, myös asioista jotka eivät heitä kosketa millään tavalla.

Perjantaina menin lataamaan lisää puheaikaa mun puhelimeen, ihan itse! Olin saanut viestin, että nyt on kaikki ladattu raha käytetty, eli huimat 8 euroa kahden ja puolen kuukauden aikana. Puheajan lataaminen onnistui loistavasti viestiä näyttämällä ja yksi poika osasi hiukan enkkua, joka helpotti tosi paljon. Oon kyl ylpee. Perjantaina oli myös rukousyö, johon pääsin osallistumaan nyt viimeistä kertaa, rukousyöt ovat olleet kyllä tosi mahtavia ja ihanaa jakaa tän kansainvälisen perheen kanssa niin voimaannuttavia hetkiä. Tietenkin päätin osallistua kyseiseen yöhön huolimatta siitä, että harkassa pitäisi olla aikaisin aamulla ja vielä pari tuntia aiemmin en tiennyt miten edes päästä perille. Onneksi yksi tuttu tyttö sano, että mikä bussi mun tulisi ottaa ja millä pysäkillä hänet tavata. Se olikin aika jännää, sillä eihän siinä voinut kuin näyttää bussikuskille pysäkin nimeä ja kuski sitten huikkasi, että milloin mun pitää jäädä pois. Välillä on mielenkiintoista asua suurkaupungissa, jossa ei osaa paikallista kieltä ja suurinosa ihmisistä ei osaa englantia.

Sunnuntaina oli kunnon kirkko päivä, sillä aamulla ensimmäiseksi suuntasin kiinalaiseen seurakuntaan. Jossa seurakunnan pastori teki musta esimerkin seurakunnalle, kyselemällä kesken puheensa mun ikää ja mun tarkoitusta tulla seurakuntaan ja Kiinaan. Sekä sitä haluanko palvella mun koko elämällä Jumalaa, tultuaan siihen loppu tulokseen, että kyllä. Hän jatkoi kyselyä siitä missä haluan palvella Kiinassa, Aasiassa vai koko maailmassa. Hän oli oikein ylpeä musta ja kertoi, että oon iso rohkaisu paikalliselle seurakunnalle siitä, että on paljon ihmisiä jotka eivät ole vielä kuulleet evankeliumia ja silti vaikka oon näin nuori oon valmis lähtemään. Hän toivottikin mut tervetulleeksi Kiinaan ja Wuhaniin, erityisesti heidän seurakuntaansa. Niin siellä mä olin kaikkien kauniiden ihmisten ympäröimänä täysin hämilläni siitä mitä kaikkea ehtii tapahtua mun elämässä ja minkälaiseen seikkailuun oon saanut astua. Tiiän, että tää on vasta alkua, sillä niin paljon on vielä tulossa.

Haluan kertoa vielä yhdestä asiasta, josta en oikein tiedä mitä mun tulis ajatella. Sillä heti kun mun kämppikset lähtivät on mun ympärille kertynyt random ihmisiä, jotka haluaisivat mun yhteystiedot jotta voitaisiin keskustella tai tehdä jotain yhdessä. Esimerkiksi voisin kuullemma opettaa heille englantia, niin outoa. Yksikin poika väitti mulle kivenkovaa kuinka hänellä on ikävä mua vaikka tapasin hänet vain kerran pikaisesti kuluneen viikon aikana. Kyllä ihan varmasti kova ikävä taitaa olla. Tänään mietin, että ehkä olisi parempi että en liikkuisi yksinäni mutta myöhemmin tajusin että ei ehkä sillä väliä, sillä bussissa matkalla kotiin kokouksen jälkeen, ihanien ystävieni kanssa kolmas mies viiden päivän sisään halusi mun puhelinnumeron. Kyllä siinä kohtaa meni mun kaverien ilmeet vaikeiksi, sillä tilanne oli jo toinen yhden vuorokauden sisään mitä pääsivät todistamaan. Siis mitä ihmettä mun ympärillä tapahtuu.

-Salla

Yksi kuukausi jäljellä

Än yy tee nyt. Viimeisen kuukauden päivät ovat jo alkaneet, kyllä hieman alle kuukausi niin lennän pois mun nykyisestä kotikaupungista Wuhanista ja matkaan Kantoniin. Oon alkanut tulla siihen tulokseen, että kolme ja puoli kuukautta on hirveen lyhyt aika muuttaa toiseen maahan, paikat ovat jo tulleet tutuiksi aikoja sitten, vaikka vieläkin joka viikko oppii jotain uutta tästä kaupungista, ihmisistä sekä kulttuurista ja aina ei ole varmaa kuinka päästä takaisin bussilla kotia. Ainakin oon oppinut luottamaan ihmisiin, joiden kanssa liikun, jos he ovat suuntaamassa samaan päämäärään kuin mä, niin ei mun tarvitse tietää ihan kaikkea vaan mennä virran mukana. Tässä samalla kuin paikat alkaa olla tuttuja niin kuin ihmisetkin, vaikka sitä on välillä vaikeuttanut opiskelijoiden vaihtuvuus osastoilla joilla olen sekä osastojen vaihto harkkojen aikana. Ainakin oon päässyt tutustumaan moneen ihmiseen ja hiukan jo haikeet fiilikset tulee kun tajuaa, että juuri kun oon saanut hyviä ystäviä niin meidän tiet eroaa, ainakin hetkeksi. Oon vahvisti sitä mieltä, että ihmistä ei ole luotu sanomaan hyvästejä ja parasta olisinkin jos saisin pitää kaikki rakkaat ihmiset mun mukana. Jos he eivät voi olla läsnä fyysisesti niin sosiaalinen media kaikkine muotoineen pelastaa paljon ja mun sydämessä on aina kaikille ihanille ihmisille ja mun koti on avoinna oli se sitten missä päin maailmaa tahansa.

Mun kämppikset suuntaavat kotia, toinen lähti jo eilen ja toisen vuoro on huomenna. On ollut aivan mahtavaa jakaa tää aika heidän kanssaan. Ollaan kaikki erilaisia persoonia ja meillä on ollut niin hauskoja hetkiä yhdessä, että hymy nousee korviin ku aattelee niitä. Nuo kaksi nuorta naista ovat olleet iso siunaus mun aikaan täällä ja hiukan jo jännittää kuinka tuun pärjää ilman heitä, mutta tulinhan mä Kiinaankin yksin, joten loppu aika tulee varmasti menee loistavasti. Sekä pääsen vielä ylittää mun omia rajoja lisää. Mikä voisikaan siis olla parempaa!

Aloitin kaksi viikkoa sitten mun viimeisen harjoittelujakson samaisessa sairaalassa kuin aiemmatkin. Tää jakso on osa sisätautien opiskelukokonaisuutta ja osastona on diabetes osasto. Hehkutus on välttämätöntä kun puhuu tästä osastosta, kaikki sairaanhoitajat siellä olleet erityisen mukavia ja opiskelijat joiden kanssa oon ollut huolehtivaisia sekä puhuvat hyvin enkkua. Välillä tuntuu, että tuolla osastolla oon enemmän osa työntekijöitä kuin aikaisemmilla osastoilla ja aika on mennyt tosi nopsaa kun on päässyt tekemään niin paljon. Mulla on aivan ihana ohjaaja, joka on koko ajan iloinen ja lauleskelee siinä samalla, sit aina ku on tilanne että en voi osallistua johonkin juttuun, keksii mulle jotain tekemistä. Tykkään. Perjantaina meillä oli sellanen diabetespäivä ja mentiin jakamaan tietoa kyseisestä sairaudesta päivystyksen aulaan. Siinä samalla kun lääkärit puhu ja tapasi ihmisiä, mä sain mitata noin. 50-70 ihmiseltä verensokerin, kahen tunnin aikana. Olihan välillä hassuja tilanteita ku en kuitenkaan kiinaa osaa puhua, mutta hyvin kaikki onnistu. Nautin kyseisestä aamupäivästä tosi paljon ja sen jälkeen sain mennä yhteen mun lempi ravintoloista luonaalle työporukan kanssa. Arjen pienet ilot.

Perjantai ilta menikin sitten elokuvissa mun kämppiksen sekä kahden pojan kanssa, pojat ovat siis mun Raamatunluku ryhmästä. Pojat ehdottivat leffaa ja tietenkin mentiin, sillä onhan se uus kokemus täällä suunnalla maailmaa. Nää tyypit on vaan super hauskoja, et voi muuta kuin nauraaa niitten huomioille kiinalaisesta yhteiskunnasta. Kuten, toinen heistä kysyi meiltä että ollaanko huomattu, että kiinalaisten juttu on aina pitää matkalaukkua mukana. Iteltä kyseinen seikka on jäänyt välistä, mutta siis ainakin hän on nähnyt kiinalaisia matkalaukkuineen monet kerrat. Leffa valittiin randomilla, eihän meistä kukaan osaa paikallista kieltä ja olihan siellä myyjäkin joka osasi hiukan enkkua. Silti leffan nimi oli kiinaksi, mutta kuitenkin ulkomaalainen siinä pienen tuskailun jälkeen, joka pojilla oli, saatiin liput ja suunnattiin syömään. Minne muuallekaan kuin KFC:hen, oli varmaan mun toka kerta elämässä, mutta kuullemma afrikan mantereella kyseinen ravintola on tosi hyvä, joten helppo valinta. Me kyllä pohdittiin siinä samalla, että onkohan pojat täällä syöneet ollenkaan paikallisia ruokia kun eivät osanneet niistä mitään oikeastaan nimetä tai kertoa. Voi toisia. Leffakin paljastu aika hyväksi ja jännittäväksi, niin jännittäväksi että sen aikana usein hätkähti yllättäviä juttuja. Kämppiskin söi siinä jännityksessä poppareita menemään. Tutkin netistä, että leffan nimi on Lapyrintti Aavikkokokeet, että jos haluutte hiukan jännitystä päiväänne käykää kattoo kyseinen elokuva.

Viikko sitten käytiin ekaa kertaa kiinalaisessa karaokessa. Oli kyllä aikamoinen kokemus ja kämppiksen ilme oli näkemisen arvoinen kun tajusi, mitä on kiinalainen karaoke. Mentiin siis parin nuoren opettajan kanssa ulos syömään ja sen jälkeen karaokeen eli KTV:hen. he vuokrasivat meille huoneen ja hommasivat hiukan naposteltavaa. Huoneessa oli kaikki välineet kunnon laulukilpailun aloittamiseksi, mutta tietenkään meistä kukaan kukaan ei osaa laulaa. Opettajat joiden kanssa mentiin olivat sitäkin parempia ja lauloivat tosi hyvin, me taas ku vedettiin ihan läpällä vaikka kuinka monta biisiä. Nää on just niitä tilanteita joissa miettii, että miten ihmeessä mä päädyin tänne, hauskaa kuitenkin oli ja en jättäis kyseistä iltaa välistä mistään hinnasta.

Koska tänään on toisen kämppiksen viimeinen päivä mennään isommalla porukalla luonaalle kalapaikkaan, josta ovat puhuneet koko täällä olo ajan. Mulla ois vielä niin paljon kirjoteltavaa, mutta tällä hetkellä en saa mun ajatuksia oikein jäsenneltyä, joten muut jutut jääköön seuraavaan kertaan. Siunattua ja mukavaa alkanutta viikkoa sinne missä kukin itse on.

-Salla

Hong Kong

Viime viikonloppuna oli viimeinen matka Kiinan sisällä ennen viimeisen harjoittelujakson loppumista täällä. Vielä on siis yksi kaupunki kokematta ja näkemättä, mutta sen aika on sitten joulukuussa kun olen sanonut tutulle Wuhanille heipat. En halua, vielä ajatella tuota aikaa, koska se vaikuttaa tulevan nopeammin kuin osaan odottaa tai haluaisin. Toinen kämppiksistäni suuntasi viime perjantaina Shanghaihin ja me toisen kämppiksen kanssa lähdettiin lauantai aamuna lentokentän kautta Hong Kongiin. Tämäkin reissu oli pikavisiitti noin tuhannen kilometrin päähän täältä meiltä.

Ollaan kyseisen kämppiksen kanssa aikamoinen kaksikko ja välillä varmaan joku toinen olisi menettänyt hermonsa meihin, sillä mentiin just sen pahemmin suunnittelematta reissuun ja löydettiin itsemme tilanteista, joissa kummatkin ovat sillein päätä sä. En voi kuin nauraa tilanteille, joihin päädyttiin niin randomisti, että pistää miettimään mitä ihmettä just tapahtui. Hienosti selvittiin lentokentältä hostellille ja jopa parin mutkan kautta Victoria Peakille, josta avautuu super kauniit näkymät alhaalla häämöttävään kaupunkiin. Victoria Peakille meno olikin sitten hieman mielenkiintoisempaa, sillä päätettiin mennä sinne Peak tramilla, eli raitovaunulla joka nousee vuoren rinnettä pitkin. Täällä on kyllä tullut tulokseen, että suomalaisten jonottamisen taito on erinomainen ja sitä kaipailee tilanteissa, joissa ihmiset rynnivät päätä pahkaa jonkinlaisessa joukossa julkisiin kulkuneuvoihin ja ties minne. Täällä todellakin pitää olla valmis änkemään itsensä täpötäyteen bussiin, jos jonnekin haluaa päästä ja sama juttu oli myös Peak Tramin kanssa. Tuli ihan sellainen olo, että nyt on elämästä ja kuolemasta kii kuka saa istumapaikan ja kuka ei, päästiin me ylöskin asti vaikka odoteltiinkin uutta raitiovaunua ja ryntäystä.

Kun olimme aikamme katselleet kaunista maisemaa, joka avautui vuoren huipulta. Niin kaunista kuin ihmisten tekemä nyt voi olla, päätimme palata alas ja etsiä hyvän kiinalaisen ruokapaikan. Meidän pettymykseksi Hong Kong on täynnä länsimaalaisia ruokapaikkoja, vaikka kyllä sieltä välistä löytyy myös kiinalaisia. Ei siinä kohtaa tehnyt mieli maistella saksalaisen keittiön antimia kun tietää kiinalaisten ruokien tason. Matkalla ruokaa etsimään päädyttiin keskelle halloween katua, voi sitä ihmisten määrää ja asujen vilinää. Kuka valitsi halloween viikonlopun matkustamista varten, hostelistakin kysyttiin että tulimmeko halloweenin takia kaupunkiin. En enään siinä vaiheessa ihmetellyt kysymystä kun näin ihmisten innostuksen kyseisestä juhlasta. Itse en taida halloweenin juhlintaa kaivata, joten en edes tullut ajatelleeksi että tällä puolella maapalloa, joku jaksaa panostaa siihen.

Sunnuntaina meidän suunnitelmissa oli ottaa se kuuluisa Star ferry Kowloonin puolelle Hong Kongissa. Matka lahden yli kestää alle kymmenen minuuttia ja samalla voi ihailla kauniita maisemia. Meidän harmiksi kummatkin päivät osottuivat hiukan pilvisiksi, eikä aurinko päässyt paistamaan täydeltä terältä, mutta nautittiin kuitenkin. Alla pari kuvaa päivän ruuista, Ensimmäisessä kuvassa Smile liikkeestä ostettu frozen jugurtti annos, Oli muuten hyvin lähellä jäätelö koostumukseltaan ja tosi hyvää. Toinen kuva on meidän luonaalta, jolloin käytiin syömässä Din sum ateria. Dim sum koostuu siis erilaisista pienistä nyyteteistä, puurosta ja teestä, ja on osa kantonilaista keittötä. Dim sum on yleensä paikallisten aamupala tai luonas, mutta joistakin ravintoloista sitä saa koko päivän. Me valittiin meidän luonaaseen lootuksen lehtiin käärittyä riisiä, katkarapu dumglineja, katkarapu kevätkääryleitä ja hassuja naudanlihanyyttejä, jotka lähinnä muistuttivat lihapullia. Nää kaikki tuli siis parin kastikkeen kanssa, joihin ruokia dipataan.  Alimmaisessa kuvassa taas on leipä, joka on kuorutettu ananassokeri justkalla ja kuuluu niihin ruokiin joita tulee maistaa Hong Kongissa, vaikkakin meillä meni hetki ennen kuin löydettiin koko leivosta mistään.

Sunnuntai lähinnä meni rauhassa paikkoihin tutustuessa ja päämärrättömästi vaeltaessa, samalla todettiin, että Hong Kongin hintataso on hieman liian korkea opiskelija budjettiin, vaikkakin tosi kaunis kaupunki ja hyvinkin kansainvälinen, silti en oo vielkään törmännyt yhteenkään suomalaiseen. Illalla mentiin vielä katsomaan kahta toria, ladies markettia ja temple night markettia. Kummatkin oikein kivoja ja hyvää tavaraa löytyy halvalla kun jaksaa vaan tingata ja kysellä hintoja. Osa myyjistä on hieman akressiivisia ja yksi meinasi tarttua kämppiksen käteen pahastikin kiinni.

Hong Kong on tosi kaunis kaupunki kun illalla talot ja kadut ovat valaistu. Meille sattu tällä matkalla pieniä kömmähdyksiä kuten sunnuntaina kun palattiin Hostellille ja mentiin väärästä exitista ulos metroasemalta, siinä sitten kadulla mietittiin, että johan on kun tää katu on täynnä baareja ja mitä erikoisempia ihmisiä, että miten me ei muisteta kävelleemme kyseissessä paikassa. Aikamme kun olimme arponeet niin palasimme metroasemalle ja tajusimme, että katu oli meidän kadun viereinen katu ja hostellikin löytyi sitten helposti. 

Toinen kömmähdys oli kun maanantai aamuna olimme laskeneet aikataulun hieman väärin ja koska halusimme päästä halvalla valitsimme, että matkustamme bussilla lentokentälle. Bussissa selvisi, että lentokentälle matka kestää puolitoista tuntia ja meidän lentol ähtee kahden tunnin päästä, vaihdettiin kaikessa kiireessä metroon ja juostiin junalle, joka kiidätti meidät alle puolessa tunnissa lentokentälle. Mua koko tilanne nauratti, mutta kämppiksen ilme oli sitä luokkaa, että hienosti menee. Juostiin kaikkien vaiheiden läpi ja ehdittiin käydä ostamassa jopa hiukan välipalaa. ja oltiin just pari minuuttia ennen lähtöportin sulkeutumista menossa lentokoneeseen. Kiire taisi aiheuttaa pieniä sydämen tykytyksiä. Vielä enemmän mua alkoi kyllä naurattaa siinä vaiheessa kun tajusin, että oltiin juostu koneeseen kirjaimellisesti ja sitten kone sai lähtöluvan tunnin myöhässä. Kerrassaan mainiota. 

-Salla

 Tällä kertaa kuvien lataaminen ei oikein tänne onnistunut, joten saa jäädä nyt näihin pariin kuvaan.