Yksi kuukausi jäljellä

Än yy tee nyt. Viimeisen kuukauden päivät ovat jo alkaneet, kyllä hieman alle kuukausi niin lennän pois mun nykyisestä kotikaupungista Wuhanista ja matkaan Kantoniin. Oon alkanut tulla siihen tulokseen, että kolme ja puoli kuukautta on hirveen lyhyt aika muuttaa toiseen maahan, paikat ovat jo tulleet tutuiksi aikoja sitten, vaikka vieläkin joka viikko oppii jotain uutta tästä kaupungista, ihmisistä sekä kulttuurista ja aina ei ole varmaa kuinka päästä takaisin bussilla kotia. Ainakin oon oppinut luottamaan ihmisiin, joiden kanssa liikun, jos he ovat suuntaamassa samaan päämäärään kuin mä, niin ei mun tarvitse tietää ihan kaikkea vaan mennä virran mukana. Tässä samalla kuin paikat alkaa olla tuttuja niin kuin ihmisetkin, vaikka sitä on välillä vaikeuttanut opiskelijoiden vaihtuvuus osastoilla joilla olen sekä osastojen vaihto harkkojen aikana. Ainakin oon päässyt tutustumaan moneen ihmiseen ja hiukan jo haikeet fiilikset tulee kun tajuaa, että juuri kun oon saanut hyviä ystäviä niin meidän tiet eroaa, ainakin hetkeksi. Oon vahvisti sitä mieltä, että ihmistä ei ole luotu sanomaan hyvästejä ja parasta olisinkin jos saisin pitää kaikki rakkaat ihmiset mun mukana. Jos he eivät voi olla läsnä fyysisesti niin sosiaalinen media kaikkine muotoineen pelastaa paljon ja mun sydämessä on aina kaikille ihanille ihmisille ja mun koti on avoinna oli se sitten missä päin maailmaa tahansa.

Mun kämppikset suuntaavat kotia, toinen lähti jo eilen ja toisen vuoro on huomenna. On ollut aivan mahtavaa jakaa tää aika heidän kanssaan. Ollaan kaikki erilaisia persoonia ja meillä on ollut niin hauskoja hetkiä yhdessä, että hymy nousee korviin ku aattelee niitä. Nuo kaksi nuorta naista ovat olleet iso siunaus mun aikaan täällä ja hiukan jo jännittää kuinka tuun pärjää ilman heitä, mutta tulinhan mä Kiinaankin yksin, joten loppu aika tulee varmasti menee loistavasti. Sekä pääsen vielä ylittää mun omia rajoja lisää. Mikä voisikaan siis olla parempaa!

Aloitin kaksi viikkoa sitten mun viimeisen harjoittelujakson samaisessa sairaalassa kuin aiemmatkin. Tää jakso on osa sisätautien opiskelukokonaisuutta ja osastona on diabetes osasto. Hehkutus on välttämätöntä kun puhuu tästä osastosta, kaikki sairaanhoitajat siellä olleet erityisen mukavia ja opiskelijat joiden kanssa oon ollut huolehtivaisia sekä puhuvat hyvin enkkua. Välillä tuntuu, että tuolla osastolla oon enemmän osa työntekijöitä kuin aikaisemmilla osastoilla ja aika on mennyt tosi nopsaa kun on päässyt tekemään niin paljon. Mulla on aivan ihana ohjaaja, joka on koko ajan iloinen ja lauleskelee siinä samalla, sit aina ku on tilanne että en voi osallistua johonkin juttuun, keksii mulle jotain tekemistä. Tykkään. Perjantaina meillä oli sellanen diabetespäivä ja mentiin jakamaan tietoa kyseisestä sairaudesta päivystyksen aulaan. Siinä samalla kun lääkärit puhu ja tapasi ihmisiä, mä sain mitata noin. 50-70 ihmiseltä verensokerin, kahen tunnin aikana. Olihan välillä hassuja tilanteita ku en kuitenkaan kiinaa osaa puhua, mutta hyvin kaikki onnistu. Nautin kyseisestä aamupäivästä tosi paljon ja sen jälkeen sain mennä yhteen mun lempi ravintoloista luonaalle työporukan kanssa. Arjen pienet ilot.

Perjantai ilta menikin sitten elokuvissa mun kämppiksen sekä kahden pojan kanssa, pojat ovat siis mun Raamatunluku ryhmästä. Pojat ehdottivat leffaa ja tietenkin mentiin, sillä onhan se uus kokemus täällä suunnalla maailmaa. Nää tyypit on vaan super hauskoja, et voi muuta kuin nauraaa niitten huomioille kiinalaisesta yhteiskunnasta. Kuten, toinen heistä kysyi meiltä että ollaanko huomattu, että kiinalaisten juttu on aina pitää matkalaukkua mukana. Iteltä kyseinen seikka on jäänyt välistä, mutta siis ainakin hän on nähnyt kiinalaisia matkalaukkuineen monet kerrat. Leffa valittiin randomilla, eihän meistä kukaan osaa paikallista kieltä ja olihan siellä myyjäkin joka osasi hiukan enkkua. Silti leffan nimi oli kiinaksi, mutta kuitenkin ulkomaalainen siinä pienen tuskailun jälkeen, joka pojilla oli, saatiin liput ja suunnattiin syömään. Minne muuallekaan kuin KFC:hen, oli varmaan mun toka kerta elämässä, mutta kuullemma afrikan mantereella kyseinen ravintola on tosi hyvä, joten helppo valinta. Me kyllä pohdittiin siinä samalla, että onkohan pojat täällä syöneet ollenkaan paikallisia ruokia kun eivät osanneet niistä mitään oikeastaan nimetä tai kertoa. Voi toisia. Leffakin paljastu aika hyväksi ja jännittäväksi, niin jännittäväksi että sen aikana usein hätkähti yllättäviä juttuja. Kämppiskin söi siinä jännityksessä poppareita menemään. Tutkin netistä, että leffan nimi on Lapyrintti Aavikkokokeet, että jos haluutte hiukan jännitystä päiväänne käykää kattoo kyseinen elokuva.

Viikko sitten käytiin ekaa kertaa kiinalaisessa karaokessa. Oli kyllä aikamoinen kokemus ja kämppiksen ilme oli näkemisen arvoinen kun tajusi, mitä on kiinalainen karaoke. Mentiin siis parin nuoren opettajan kanssa ulos syömään ja sen jälkeen karaokeen eli KTV:hen. he vuokrasivat meille huoneen ja hommasivat hiukan naposteltavaa. Huoneessa oli kaikki välineet kunnon laulukilpailun aloittamiseksi, mutta tietenkään meistä kukaan kukaan ei osaa laulaa. Opettajat joiden kanssa mentiin olivat sitäkin parempia ja lauloivat tosi hyvin, me taas ku vedettiin ihan läpällä vaikka kuinka monta biisiä. Nää on just niitä tilanteita joissa miettii, että miten ihmeessä mä päädyin tänne, hauskaa kuitenkin oli ja en jättäis kyseistä iltaa välistä mistään hinnasta.

Koska tänään on toisen kämppiksen viimeinen päivä mennään isommalla porukalla luonaalle kalapaikkaan, josta ovat puhuneet koko täällä olo ajan. Mulla ois vielä niin paljon kirjoteltavaa, mutta tällä hetkellä en saa mun ajatuksia oikein jäsenneltyä, joten muut jutut jääköön seuraavaan kertaan. Siunattua ja mukavaa alkanutta viikkoa sinne missä kukin itse on.

-Salla