Se ois sitten Joulukuu

Kyllä ja ei, joulukuu on täällä. On ollut jo pari päivää, mun harmikseni, mutta samalla myös ilokseni. Tännekin on saapuneet joululaulut ja joulukoristeet, kuitenkin runsaan kaupallisuuden kera. Yhtään joulukalenteria en ole kaupoissa nähnyt, joten tämä vuosi taitaa mennä ilman. Ei sillä että kalenteria tarvitsisin, sillä viime vuonnakin taisin unohtaa avata luukut.

Mulla on jäljellä harjoittelua sairaalassa enää yksi päivä, jonka senkin teen puolikkaana niin että pääsen iltapäivästä viimeistä kertaa seurakunnan kokoukseen. Pakko myöntää, että tiedossa on monta viimeistä asiaa. Juuri nyt en halua ajatella niitä, sillä vielä on jäljellä seitsemän kokonaista päivää ihanien ihmisten ympäröimänä. Tää harjoittelu on ylittänyt täysin mun odotukset, oon nauttinut osastolla työskentelystä suunnattomasti ja oon saanut osallistua moniin juttuihin. Hauskoilta tilanteilta ei olla voitu edes välttyä kun oon ollut maisemissa, tietenkin potilaat kyselee mistä oon  ja osaanko kiinaa, vastauksen jälkeen ne yrittää jankata mulle kiinaksi, että jos puhun hitaampaa tai hiukan kovempaa ymmärrätkö. No en tietenkään, mutta kysymykset musta kyllä yleensä ymmärrän. Ihmeen paljon sanoja on tarttunut, vaikka ite en osaa niitä lausua tai niihin kysymyksiin vastata. Tällä viikolla maanantaina sattui hassu tilanne kun yksi potilaista halusi ottaa kuvia samaan aikaan kun laitan hänelle kanyylin. Jooh ei siinä pienessä kuumotuksessa voi kuin yrittää parhaansa ja toivoa, että ei juuri sillä hetkellä mokaa. Näitä tilanteita on sattunut enemmänkin kun yht äkkiä mun hoitaessa potilasta on vieressä ollut uteliaiden katseiden yleisö. Niin ne potilaat on vaan todenneet, että oon hyvä ja vaikuttaneet kaiken päälle tyytyväisiltä. 

Itselle vaikeimmaksi asiaksi tällä osastolla ovat tulleet iäkkäät sänkypotilaat, jotka eivät enää kykene tai pysty kävelemään. Nämä potilaat makaavat kaikki päivät sängyissä, heillä on omat hoitajat, joiden työnkuva vastaa suomalaisten lähihoitajien työtä. Kuitenkaan usein näillä hoitajilla ei ole minkäänlaista terveystieteellistä koulutusta, joten he eivät tiedä asioista sen enempää kuin sairaanhoitajat heille kertovat ja neuvovat. Tämä saattaa johtaa useisiin ongelmiin hoidossa, sillä hoidon kokonaisvaltaisuuden toteutus jää vajaaksi. Kuten totesin, potilaat makaavat kaikki päivät sängyissä heitä ei auteta ylös istumaan kertaakaan päivän aikana, ei edes vaikka sängyissä on käsipelillä toimiva mekanismi. Nyt voikin tulla siihen tulokseen, että enää istumaan nousua on turha yrittää, sillä tasapainoelin on jo tottunut makuu asentoon, mikä aiheuttaa istumaannoustessa huimausta. Nämä potilaat syötetään kyljeltään makuulta, voitte vain kuvitella miltä se tuntuu sekä ajatella keuhkoihin ruuan vetämisen vaaraa. Potilailla ei ole myöskään minkäänlaista itsemääräämisoikeutta, vaan lääkäri määrää hoidon ja hoitajat toteuttavat sen sekä huolehtivat tarvittavat testit ja mittaukset + raportoivat tarvittaessa lääkäriä. Potilaat jotka pystyvät puhumaan tai heidän läheisensä huolehtivat heistä hoidon aikana, monesti kieltäytyvät tai pyytävät tietojen saamista. Täällä sairaanhoitajien kunnioitus on todella alhaista, mikä on ainakin itsestä surullista sillä he (me) teemme tärkeää työtä ja kuvitelkaa kuinka moni ihminen jäisi hoitamatta tai kuinka monia virheitä sattuisi ilman sairaanhoitajia. 

Nämä sänkypotilaat ovat pistäneet mut miettimään inhimillisyyttä, ihmisarvoa ja rakkauden määrää. Olen varma, että he ymmärtävät vaikka eivät enää pystyisi sanoin tunteitaan ilmaisemaan. Kuten aikaisemmin olen jo todennut hymy on kansainvälinen kieli. Yksi potilaista saikin mut pysähtymään, sillä hänen verenpainetta mitatessani hän katsoi vaan suoraan silmiini ja hymyili. Siinä hetkessä tiesin, että hellä kosketus tai lämmin hymy saattaa pelastaa kokonaisen päivän ja valaista koko huoneen.  Kun mietin kysymystä mitä rakkaus on alkaa mulla soimaan Exitin biisi "Mitä rakkaus on?" päässä ja se taitaa vastata mun kysymykseen täydellisesti, eikä muita sanoja enää tarvita. Kertosäkeen sanat menevät nimittäin näin: Mitä rakkaus on? Sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luota ristin löydät vastauksen. 

On täällä muutakin tapahtunut kuin pelkkää harjoittelua, sairaanhoitaja tytöt veivät mut pari viikkoa sitten shoppailemaan ja sen päälle syömään. Pääsin vihdoinkin maistelemaan vähän lisää kiinalaisia erikoisuuksia, jotenka lautaselle kertyi ankankieltä, naudan/sonnin vatsaa, sian munuaista, jotain kanan sisäelintä ja samakkoa. Ai niin tulihan sitä syötyä myös ankanjalan jänteitä, mutta se tais jäädä vaan siihen yhteen kertaan. Ankankieli on nyt todistetusti valittu herkullisiin ruokiin ja täytyy kattoa, jos sellaisia eväspaketteja saisi tuotua maistiaisiksi Suomeen. Vaikka en mee kyllä millään tasolla takuuseen siitä, että ne ois jotenkin maukkaita ihmeellisessä pakkauksessa ja liemessä. Tiiän kyllä, että jollain siellä kotona on kokemusta asiasta. 

Viime päivät oon vaan ihmetellyt kuinka hyvin musta pienestä Sallasta pidetäänkään huolta. Kiinassa olo aika on vaan näyttänyt enemmän ja enemmän, että mun pienet kuiskaukset ja toiveet on kuultu, ja mun rukouksiin vastattu. Niin moni asia on mennyt mun toiveiden mukaisesti, niin vuokran määrästä  alkaen aina harjoittelu paikan saannista Suomesta ensi kevääksi asti. En voi kuin huokailla, että wau. En osaa lakata ihmettelemästä siunausten määrää, joita on saanut mun elämään osaksi ja ku mietin että mitä oon tehnyt ansaitakseni näin paljon, niin kuulen hennon kuiskauksen vaan sanovan, sun ei tarvi tehä mitään, olla vaan se kuka oot ja sillä paikalla jolle oot tarkoitettu. Just siihen Kaikkivaltiaan  syliin rakkaaksi lapseksi. 

-Salla