Rakkaudesta elämään

"What if the path you choose becomes a road. The ground you take becomes your home. The wind is high but the pressure's off. I'll send the rain wherever we end up." -Amanda Cook The Voyage

Niin se vain on, että aika juoksee hurjaa vauhtia ohitse ja mä yritän pysyä messissä. Paljon on tullut koettua, opittua ja nähtyä, ja silti niin paljon on vielä kokematta. Vieläkin välillä mun pitää oikeesti uskotella ittelleni, että oon täällä, sillä mun pieneen mieleen ei taida mahtua se todellisuus, että oikeesti päätin ottaa sen riskin ja hypätä tuntemattomaan. Tiiän, että on päiviä ku arki ei oo niin hauskaa ja joudun oikeesti venymään sen mun normin toiselle puolelle, mutta kun ajattelen tähän asti ollutta aikaa en voi olla muuta kuin kiitollinen tästä kaikesta.

Pari viikkoa sitten oltiin käymässä Xi'anissa viikonloppuna ja sen jälkeen sitten alkoi mun vika viikko kirurgisella vuodeosastolla. Samaan aikaan kun huokaisen helpotuksesta yhden harkan osuuden loppumisen vuoksi, voinkin jo vetäistä taas henkeä ja aloittaa uuden. Viime maanantaina siis alkoi leikkaussalissa vietettävä kaksi viikkoa, joista ensimmäinen viikko toi tullessaan paljon enemmän haasteita kuin olin odottanut. Ekaa kertaa yhteisen äidinkielen puuttuminen häiritsi harjoittelu enemmän kuin aikaisemmin. Pakko kyllä myöntää, että perjantaina kun olin jo ihan maani  myynyt kaikesta turhautumisesta, kun mun päivän pelasti mukava kirurgi Pekingistä. Tuli siis tekemään selkäleikkauksen Wuhaniin ja oli ihan otettu, että oon seuraamassa sen leikkausta. Tää kirurgi totes, että voin kysyä mitä vaan ja leikkauksen aikana kyselikin sitten multa kaikkea, mitä tykkään Kiinasta ja siinä ne sitten toisen vanhemman kirurgin kanssa tulivat samaan lopputulokseen, että mun olis paras hankkia kiinalainen poikaystävä, joka opettaa mulle kieltä. Mitä siihen voi oikeastaan sanoa, kun leikkauksessa mukana monta nuorta mieskirurgia. Samassa toinen kirurgi siinä  ehti jo kyselemään, että ovatko kaikki suomessa noin iloisia. He kutsuivat myös mut illalliselle heidän kanssaa, mikä oli tosi mielenkiintoista ja koska en osaa keiltäytyä niin tietenkin menin, vaikka mun aikataulu oli aika tiivis. Illalliselle osallistui myös muita kirurgeja, jotka kaikki tiesivät mut osastolta vaikka ite en tiennyt niitä ja muistivat mitä leikkausta oon ollut seuraamassa. Mukavaa olla ulkomaalainen! Koska olin sopinut, että meen seurakunnan yörukouskoukoukseen niin mun piti lähteä illalliselta aiemmin ja yksi kirurgi oli niin suloinen, se saatto mut seurakunnan ovelle asti ja oli sillein kristityt potilaat on aina niin rauhallisia ja luottavaisia, sekä kertoi tykkäävänsä kristityistä. Mun sydän meinas kyllä särkyä, kun tämä neljä vuotiaan tytön isä kertoi, että ei ehdi nähdä lastaan paljoa, sillä on aina töissä. Jos ei mene töihin ei ole ketään, joka huolehtii potilaista, ja kirurgeilla, lääkäreillä ja sairaanhoitajilla ei oo täällä oikeastaan lomia. Aatelkaa miltä siitä pienestä tytöstä mahtaa tuntua, kun oma isä ei ehdi viettää hänen kanssaan aikaa.

Mun kämppisten proffa oli pari viikkoa sitten täällä ja sen johdosta saatiinkin kutsu vähän hienommalle illalliselle. Kutsujana oli siis sairaanhoitajakoulun johtaja, eihän sellaisesta kutsusta voi edes kieltäytyä kun koulun johtaja kutsuu syömään. Ravintola oli tosi hyvä ja meidän yhteyshenkilö koulusta tilasi meille ruuat, ruokaa oli vaikka kuinka ja siinä saikin maistella taas aikalailla. Musta alkaakin tuntua, että selitän aina ruuasta, mutta eihän sille mitään voi että se on niin hyvää täällä! Ja elämä selkeesti pyörii ruuan ympärillä tai ehkä mun elämä pyörii. Mutta onhan se totta, että ruokaa tarvii aina  ja se on yks päivittäisen elämämme perustarpeista, joten kuka siitä ei haluaisi puhua. Vai mitä.

Viikko sitten käytiin paikallisten opiskelijoiden kanssa viettämässä aikaa, he veivät meidät Wuhanin ruokakadulle. Tietenkin jatkan selittämistä ruuasta. Kyseisellä kadulla voi maistella vaikka minkälaisia kiinalaisen keittiön erikoisuuksia, kuten vasta paistettua sammakkoa sekä haisevaa tofua. Jälkimmäinen oli kyllä sen verran paha makuelämys, että kämppiskin mielellään söi salmiakkia. Käytiin myös syömässä Hot pot pataa, taas kerran ja tällä kertaa oli kyllä paljon parempaa kuin viimeksi. Meidän seuraan liittyi illalliselle lisää sairaanhoitaja opiskelijoita ja pääsinkin tekemään uusia tuttavuuksia, kuten tapaamaan tytön joka on tulossa ensi keväänä meidän amkkiin vaihtoon. Tyttö on kyl maailman suloisin ja oon tosi iloinen, että meistä on tullut jo nyt kaverit ja voidaan jatkaa ystävyyttä vielä Suomessakin!

Ennen illalliselle menoa, noin yläaste ikäiset kiinalaiset opiskelijat haluasivat ottaa mun kanssa kuvia. Kuten tavallista! Nää oli kyllä ehkä suloisimmat, jotka oon tavannut vähään aikaan ja mun sydän vaan suli kun yksi tytöistä juoksi takaisin mun luo ja antoi kukkapantansa mulle. Oon vaan huomannut, että yhä useammin oon vaan sanaton siitä kaikesta ystävällisyydestä ja rakkaudesta, jota oon täällä saanut kokea. Todellakin, toi oli yksi niistä hetkistä jotka vaan jäävät mieleen ja muuttavat mun ajatellua kaikesta mitä mä nään mun ympärillä.

Viime lauantaina tulikin nukuttua paljon pidempään kuin yleensä, yörukouskokouksen takia. Illalla taas kerran päädyttiin illalliselle kiinalaisen opiskelijan kanssa. Tällä kertaa meidät otti mukaansa yksi suloisimmista nuoristanaisista ever ja mentiin syömään kiinalaiseen buffettiin. Noi buffetit on kyllä tosi hyviä täällä ja tosi monipuolisia, siinä löytää aivan uusia makuelämyksiä ja lempiruokia. Myöhemmmin meidän seuraan liittyi tytön poikaystävä, joka oli tosi mukava. Ei puhunut paljoa enkkua, mutta yritti silti puhua meille. He kutsuivat meidät myös heidän kotiinsa sekä syömään pojan vanhempien tekemää ruokaa. Seuraavan kerran ku nähdään niin mennään lauleskelemaan sitä kiinalaisten kuuluisaa karaokea.

Koska oon aloittanut tän kaiken hehkuttamisen enkä selkeesti osaa lopettaa, niin ehkä vaan jatkan. Eilen oli pitkästä aikaa sunnuntai joka oli vapaa. Oon aina ollut reissussa tai harkassa kaikki sunnuntait ja jossain kohtaa onkin alkanut tulla pieni turhautuminen, että enkö koskaan pääse olistumaan seurakunnan kokouksiin. Mutta vihdoin ja viimein kyseinen sunnuntai koitti. Tällä kertaa olikin kunnon kirkkopäivä, sillä aamulla suuntasin kulkuni kiinalaiseen seurakuntaan. Ilmapiiri oli aivan ihana ja nautin suunnattomasti heidän ylistyksestään ja saarnasta. Vaikka enhän mä nyt kauheesti siitä mitään tajunnut, mutta ei sillä väliä sillä tunsin olevani tervetullut ja kuin kotonani. Ihmisten ylistys on vaan jotain niin mahtavaa kuultavaa. Pääsin myös tutustumaan yhteen nuoreen naiseen, joka pyysi, että voisinko viedä hänet kansainväliseen seurakuntaan sekä lupasi opettaa mulle kiinaa. Mun pienet toiveet kiinan oppimisesta onkin kuultu! Tietenkin seurakuntalaiset halusivat, että esittelen itteni ja loistanhan mä mun vaaleine hiuksieni kanssa niin, että mua ei vaan voi olla huomaamatta. Iltapäivällä olistuin vielä kansainvälisen seurakunnan sunnuntai kokoukseen, meillä oli ylistykseen painottuva kokous ja ero kiinalaisen sekä kansainvälisen seurakunnan ylistyksessä on suuri, mutta samalla niin mahtavaa kuinka sillä ei ole merkitystä miten olet, vaan sillä miksi ylistät. Kansainvälisen seurakunnan kokouksessa oli kunnon tanssipartyt, ja  mua onkin alkanut naurattaa ajatus että eihän mun ees tarvi mennä Afrikkaan vaan oon tullut Kiinaan, jossa saan sukeltaa osaksi myös Afrikkalaista kulttuuria.

Haluan vielä jakaa asian jota oon viime aikoina pohtinut enemmänkin. Ootko koskaan pysähtynyt miettimään, että miltä Jumala näyttää. Minkälaiset kasvot Jumalalla on, entä minkälainen olemus. Tää asia on vaan alkanut puhutella mua enemmän ja enemmän, sillä usein meidän ihmisten ajatus kauneudesta on aivan muuta kuin mitkä asiat Jumala näkee kauniiksi. Onko niin, että Jumala on samannäköinen kuin useimmat länsimaalaiset, ruskeat hiukset ja siniset silmät. Mitä jos niin ei olekaan. Entä jos Jumalalla onkin juuri se hassu kävelytyyli, jolle me nauramme. Kuka sanoi, että Jumala kävelee ns. normaalisti. Entä, jos Jumala näyttää kiinaiselta keltaisine ihoineen, tummine hiuksineen tai ruskeine silmineen. Entä, jos Jumalan keho on täynnä luomia, niin että ajattelemme Hänen olevan jollain tasolla alempi arvoisempi kuin me. Entä, jos Jumala on ulkoisesti meidän mielestämme ruma. Olemmeko oikeutettuja sanomaan mikä on kaunista ja mikä ei, ajatellen että Jumala on luonut meidät jokaisen omaksi kuvakseen, huolimatta meidän mielestämme olevista virheistä joita näemme itsessämme ja toisissa ihmisissä. Siksi haluankin haastaa sinut ja itseni muuttamaan meidän ajatus tyyliämme, seuraavan kerran kun huomaat ajattelevasi toisen ihmisen ulkonäköä arvostelevasti, mieti mitä Jumala tuossa henkilössä näkee. Uskon, että kun haluamme nähdä ihmiset arvokkaina ja kauniina, meidän mielipiteemme ulkonäöstä ja sen merkityksestä muuttuu, ja tajuamme, että kyllä Jumalan voi nähdä jokaisessa vastaantulevassa ihmisessä. Sillä ilman tuota ihmistä osa siitä kokonaisuudesta, jolta Jumala näyttää jäisi pimentoon.

-Salla