Täällä on elämää eletty jo melkein kuukausi, aika tuntuu menneen kuin siivillä ja oon viihtynyt hyvin. Välillä tuntuu, että liiankin hyvin. Okei, tiiän että on hetkiä kun tekis mieli hirveesti puhua suomea, mutta se menee nopsaa ohi. Oon alkanut poimimaan kiinansanojakin sieltä täältä, että en ihan ulapalla oo ja usein tajuunkin mistä puhuvat mut en vaan tiiä mistä sana alkaa ja mihin loppuu. Mutta mikäs tässä harjotellessa! Ehkä jo pian osaan tilata ruuan ravintolassa tai sanoo taksille minne mennään, sitä hetkeä oottaessa.
Mä en kyllä voi tehdä muuta kuin huokailla, että crazy happy life. Oon tällä viikolla niin usein hämmästellyt kokemiani asioita ja sitä, että kuinka helposti vaan oon päässyt tutustumaan ihmisiin. Keskiviikon Bible study ryhmässä oli taas uusia ihmisiä ja pääsin tutustumaan heihin, mahtavaa millaisia keskusteluja ja millaista uskoa saan nähä ympärilläni. Yksi sanoikin, että voi näyttää mulle paikkoja (kuten kaikki muutkin täällä) ja sit yleisesti ihmetystä on herättänyt se, että miten mä Suomesta oon tänne tullut. Ensi viikolla Bible study ryhmän kanssa vietetään illallista nyyttäri meiningeissä ja voitte kuvitella mun ilmeen, kun kaikki ihanat afrikkalaiset ilmoittivat mitä ruokaa tuovat, sillä en osaa tehä mitään samanlaista mitä ehkä kaipaisivat ja siks taidankin tyytyä hyvään ja herkulliseen Fazerin siniseen.
Pakko kertoo myös, että viime maanantaina kun oltiin tulossa Pekingista ja huristeltiin metrolla meidän kämppää lähinnä olevalle asemalle. Sit siin aseman ulkopuolella oli nuori mies joka jakoi lehtisiä ja sanoi aina Yesu ai ni. Aluks kävelin vaan ohi, mut sit mun oli pakko palata juttelemaan tuon tyypin kanssa ja siinä paljastu, että hän on kiinalainen uskova ja heillä on seurakunta, jossa on 500 jäsentä! Mä olin ihan ällikällä lyöty ja eikä siinä auttanut kun vaihtaa numerot, sillä hän sanoi että ei osaa puhua niin hyvää enkkua, mutta osaa kirjoittaa sitä. Täällä on tämän viikon loma ja heidän seurakunnallaan on 6 päivän kokoontuminen, jonne sitten mäkin sain kutsun. Harmillisesti olin harkassa torstai päivänä, mutta illalla kyseinen nuorimies tuli sitten näyttämään mulle missä kirkko on ja tapasin monta ihanaa uskovaa. Sain kysellä myös kysymyksiä ja minulle selvisikin, että heidän Pastorinsa kehottaa jokaista jakamaan evankeliumia kaduilla. Niimpä useimmat menevät jakamaan lentolehtisiä vähintään kerran viikossa, aina pienistä lapsista lähtien kaikki. En voi kuin ihailla sitä uskon määrää mikä heillä on ja huokailla, että wau. Siinä, sitten päädyin kaupungin aukiolle heidän kanssaan katsomaan kiinankielistä videota Jeesuksesta kun samalla he jakoivat ilosanomaa ja johdattivat ainakin yhden uuden ihmisen taivaan tielle. He kertoivat myös, että joka viikko 10-20 ihmistä tulee uutena kirkkoon ja ite mietin ainakin, että se on tosi iso määrä eikä heidän tekemänsä työ valu hukkaan. Seurakuntalaisia kyllä hieman huoletti, että miten voin osallistua heidän tilaisuuksinsa, jos en puhu kiinaa, mutta musta se ei oo lainkaan ongelma.
Torstaina muutenkin oli hyvin jännä päivä, sillä liikuin kaupungilla lähinnä itsekseni ja sainkin heti uusia tuttavuuksia, kuten parit pikkutytöt ja kiinalaiseen tapaan yksi nuorimies halusi tulla ottamaan kanssani kuvan. Tietenkin, jos hän kuvan haluaa ja se tuo iloa hänen elämäänsä, haluan antaa sen ilon hänelle. Kyseinen poika oli kyllä erityisen söpö ja kehui vaan mua kauniiks ja oli selkeesti kerännyt rohkeutta tulla puhumaan mulle. Sit kotimatkalla tutustuin yhteen toiseen tyyppiin, joka on Nokialla töissä, oikeesti pieni maailma! Kämppikset ovat kyl kattoneet mun hommailuja siihen tyyliin, että johan sulla on kavereita ja tutustut vaan uusiin ihmisiin + käyt ahkerasti kirkossa. Näimpä, oon itekin ihmetellyt tota tutustumis jutskaa.
Eilen sitten kiinalaiset sairaanhoitajaopiskelijat pyysivät mut niiden kanssa ulos, ne halusivat näyttää mulle paikkoja. Oikeesti kuinka söpöä, meillä ei kyllä aina oo yhteistä kieltä, sillä he eivät puhu kauheen hyvää enkkua. Mutta eihän se loppujen lopuksi haittaa kun voi vaan olla läsnä. Tällä viikolla muutenin he ovat ahkerasti muutenkin viestitelleet ja kyselleet kuvia Pekingin matkasta. He ottivat mut katselemaan yhtä ruokakatua, jolla oli samaan aikaan yli 50 000 ihmistä ja sitten katseltiin yhtä siltaa ja ylitettiin joki veneellä. He ovat ihania kun huolehtivat, että en jää matkasta ja että mulla on kaikki hyvin. Sitten he veivät mut syömäänkin illalliselle, se oli kyllä ehkä hiukan liikaa mulle kaiken tän kulttuurin keskellä. Sillä paikka oli buffet, mutta ei mikään tavallinen vaan sellanen jossa ite grillailtiin ruoka. Olin ekat 10 min niin sekasin, siit et mun ilme varmaan kertoi sen sekasorron jota kävin mielessäni. Mun kavereita kyl naurattaa se miten välillä tunaroin puikkojen kaa, mut onneks auttavat ja ruokailukin alkoi sit taas sujua kun sanoivat et maista tätä tätä ja tätä. Muuten olisin varmaan vaan katsellut vierestä. Pakko kyl myöntää, että joka päivä vaan tykkään enemmän ja enemmän kiinalaisesta ruuasta, eikä muuten maistu ollenkaan samalta kuin siellä kotona vaan paljon paremmalta. Sit oikeesti kiinalainen grillimauste on mun uusin rakkaus ja mun on pakko saada sitä jostain kotiin tuomiseks. Täällä on tapana, että jos joku miespuolinen on matkassa hän maksaa! Sillein, että jos mennää kaveriporukalla niin miespuolinen kaveri maksaa. Okei musta se on oikeesti kiva tapa, sillä se saa tuntemaan itsensä paljon naisellisemmaksi. Sanokoon feministit mitä tahansa, ite ainakin tykkään, vaikka välillä se saa mut super hämmästyneeksi ja aluks olin sillein ooh, pitäisköhän mun sanoa että maksan ite. Kyseinen nuorimies olis maksanut mun bussit, metrot ja kaikki, mutta mulla olikin hänen ihmetykseksi oma bussikortti.
Samaisessa ravintolassa yksi perhe tuli kysymään, että voiko heidän poikansa puhua mun kanssa enkkua koska koulusta oli sellainen tehtävä. Oikeesti kuin söpö poika oli ja osasi kivasti enkkua, ikää siis oli noin 7 vuotta. Selkeesti häntä hieman jännitti, mutta hyvin se meni ja sai kuvatkin, joita voi sitten koulussa esitellä. Oon vaan tosi onnellinen, jos voin jakaa ees hiukan iloa ja rakkautta noitten kuvien kautta. On niin ihanaa saada kohdata erilaisia ihmisiä plus plus täällä lapset muutenkin ovat super söpöjä.
Sit mun on vielä pakko hehkuttaa, että oon aivan ihastunut tähän jakamisen kulttuuriin, joka täällä on. Musta on ihanaa huomata, että se tapahtuu kuin luonnostaan ja ihmiset jakavat mielellään omastaan. Ehkä se on sitä kuuluisaa yhteisöllisyyttä, mutta huomaan kaipaavani todella paljon samaa jakamisen kulttuuria länsimaihin. Sellaista, että siitä mitä itsellä on halutaan jakaa toisille, jotka tarvii eikä materialla ole niin paljon väliä. Jos voisin ottaa jotain mukaani niin haluaisin oppia jakamaan sitä kaikkea mitä minulla on niiden kaikkien kanssa, jotka haluavat ottaa vastaan. Pidän todella paljon siitä, kuinka kun mennään yhdessä syömään tilataan ruuat yhteisiksi ja jokainen saa syödä niin paljon kuin haluaa. Mulla on kyl vielä niin paljon opittavaa jakamisesta ja yhteisöllisyydestä.
Mun on pakko hehkuttaa myös toista asiaa, nimittäin ihmisten kauneutta. Oikeesti ootteko pysähtyneet katselemaan miten kauniita ihmiset ovatkaan. Jokainen omalla tavallaan, oon tällä viikolla erityisesti pohtinut mikä määrittelee kauniin ja kenellä on oikeus sanoa, jotain asiaa kauniiksi ja toista ei. Vaikka täällä on todella paljon ihmisiä ja voisi kuvitella, että kasvot hukkuvat ihmismassaan, mutta oon huomannut että eihän se niin menekkään. Mä oon vaan ihastellut ihmisten kauneutta, miten kauniita kasvoja näkyykään niin paljon ja kaikista parasta on, että jokainen niistä kuvastaa Jumalaa, sitä kuka Jumala on. En voi kuin vaan avata mun silmiä enemmän ja enemmän ja huomata päätyneeni niin kauniin ihanan kansan keskelle. Kyllä, tiedän millaisen kuvan yleensä yhteiskunta antaa maasta jossa olen, mutta kun kurkistat kulissien taakse, löydät ihmisiä jotka ovat täynnä elämää, toivoa ja unelmia. Ihmisiä, jotka ovat kauniita sisältä ja ulkoa. Ihmisiä, jotka haluavat rakastaa, tuntea ja kokea sekä tulla rakastetuiksi.
Tähän loppuun mun on vielä pakko kirjoittaa pienestä pojasta, jonka elämään olen saanut olla osana parin viime vuoden aikana. Mut valtaa haikeus kun ajattelen, että tuota pientä suloista poikaa ei enää ole. En voi muuta ajatella, kun että hän on päässyt maailman parhaisimpiin bileisiin, jonne mäkin oon matkalla. Tiiän, että ikävä ja suru helpottavat ajan myötä, mutta muistot pysyvät aina mukana. Tuo pieni poika on opettanut esimerkillään niin paljon mulle, siitä mitä on todellinen lapseus, rakkaus ja luottamus. Muistan aina sen, kuinka hän korkealla vuoristossa kotikylässään kulki pimeässä yksin. Hänen vanhempansa kyselivätkin eikö sua pelota kulkea täällä yksin, siihen hän totesin yks kantaan, että ei, Jeesus on mun kanssa.
-Salla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti