Elämäni Kiinassa

Tässä onkin mennyt pari päivää kun viimeks oon tänne saanut kirjoiteltua. Viime viikolla aattelin, että eihän niin paljoa oo kyseisellä viikolla ehtinytkään tapahtua. Mutta jälkeen pikaisen viestittelyn ystäväni kanssa tajusin, että kysehän ei lopulta ole niistä isoista asioista, vaan pienistä, jotka tekevät elämästä juuri elämisen arvoisen ja mielenkiintoisen. Ne pienet asiat muuttavat suhtaumisen niin elämään, itseen sekä ympäröiviin ihmisiin sekä maailmaan. Kyllä kuulostaa kliseiseltä, mutta kun alat ajatella asiaa syvemmin voit ehkä päätyä samaan lopputulokseen.

Nyt siis hieman kertausta viime viikosta. Viime maanantaina mentiin käymään Wuhan Expo Gardenissa (en kyllä todellakaan tiiä missä järjestyksessä kyseinen nimi menee). Ajatuksena siis oli, että käydään pikaisesti aamupäivästä kyseissä puistossa ja iltapäivällä palaillaan takaisin kämpille. Ei se ihan niin mennytkään, paikalliset opiskelijat, jotka ovat viettäneet kämppisteni kanssa viimeiset pari viikkoa, ottivat meidät matkaansa ja matkustimme toiselle puolelle Wuhania kolmella eri bussilla. Ei hätää päästiinhän me lopulta perille, pienen arpomisen ja pähkäilyn jälkeen. Ite oon kyllä päättänyt, että mun ei tarvi olla huolissani paikalliset kyllä huolehtii, voin vain seurailla perästä ja löytää itteni vaikka ja mistä. Puisto oli valtava ja ihmismäärä sitäkin suurempi. En oikeastaan tiiä mitkä mun fiilikset loppujen lopuksi kyseisestä puistosta oli, sillä lähinnä huomasin ajelehtivani ihmisvirrassa. Jep ja siis ei täällä aina niin paljon ihmisiä ole, mutta kyseinen määrä johtui lähinnä paikallisten lomasta sekä heidän rakkaudestaan erilaisiin museoihin ja puistoihin.

Päädyttiin myös paikalliseen lehteen, en tiiä mitä oikein tapahtu mutta toinen kämppiksistä totes, että oli nähnyt kyseiset toimittajat aikaisemminkin katselevan meidän suuntaan. Eikä ees aluksi tajuttu, että kyseessä on toimittajia. Noo siinä ne sitten haastattelivat meitä, toisin sanoen lähinnä mun toista mun kämppiksistä, mutta silti julkaistussa artikkelissa on mun mainitsemia kommentteja joista mulla ei oo mitään käryä. Kummallista, mun onneksi google kääntäjä on olemassa niin voi vähän lähemmin tutustua artikkelin sisältöön kuin vain kuvista katselemalla. 

Puiston jälkeen suunnattiin syömään paikallista Hot pot keittoa/pataa. Se on siis sellanen pata jutska, joka tilataan yhteiseksi, sitten valitaan millainen liemi ja mitä lisukkeita halutaan, joita voi sit omaan tahtiin puottaa valmistumaan. Olin kerran aikasemminkin syönyt Hot Pot ruokaa toisten opiskelijoiden kanssa ja silloin se ainakin oli erityisen hyvää, tästä kerrasta tais jäädä vähän hassut fiilikset, sillä ruuan tulisuus oli jopa paikallisten suuhun liian korkea. Siinä alkoi kyllä naurattaa, kun katselin kuinka muutkin samassa pyödässä istuvat juovat nopeaa tahtia lasinsa tyhjiksi. Kyseisellä kerralla ruuasta taisi olla nautinto kaukana, sillä itse ainakin tykkään maistaa muitakin makuja kuin vain chilin. Ensi kerralla ainakin tietää, että kyseisten tyttöjen hiukan tulinen onkin paljon enemmän. 

Käytiin samaisella reissulla ennen kotiin palaamista myös testaamassa pelihallia, pelejä sieltä löytyy vaikka millä mitalla ja ainakin kun katsoo nuorten tanssipelitaitoja niin alkaa hiukan jo kauhistuttaa. Siksi olikin hyvä tyytyä heittelemään koreja sekä ajalemaan kilpa-autoilla.

Keskiviikkona suuntasin tuttuun tapaan Bible study ryhmään. Tällä kertaa vuorossa oli yhteinen illainen kunnon perinteiseen nyyttäri tyyliin. Ruuan valmituksessa vierähti aikamoinen tovi ja saatiinkin sitä lopulta, mutta pääasiana ei tainnutkaan olla ruoka vaan yhdessä vietetty aika. Ehdittiin pelailla, jos jonkinmoisia ryhmäytymis/tutustumis leikkejä ja nauraa todella paljon. Oon kyllä tosi onnellinen, että oon osa sitä ryhmää, saan oppia ja jakaa asioita niin Raamatusta, Jumalasta kuin elämästä. Miten suuri siunaus voikaan olla vain pari ihanaa ihmistä ympärillä. Mä tosiaan vein kyseiseen iltaan Fazerin sinistä ja ainakin se näytti katoavan parempiin suihin alta aika yksikön. 

Viime viikolla löysin itseni usein myös keskeltä mielenkiintoisia keskusteluja. Kuten esimerkiksi meidän seurakunnan leaderin kanssa, mitä mielenkiintoisempia juttuja johdatuksesta ja unelmista. En malta oottaa nähä miten kyseisnn henkilö tulee tavoittamaan omia sekä Jumalan unelmia ja kohtaamaan ihmisiä. On niin hienoa huomata, että kuinka meitä jokaista tarvitaan ja kuinka jokaisen unelmat oli ne sitten pieniä tai suuria ovat arvokkaita. Lisäksi mun harjoittelun ohjaaja on kysellyt mun uskosta. Kiinahan on ateistinen maa, täällä on myös muslimeita, buddhalaisia ja taolaisia, mutta valtaosa väestöstä on ateisteja. Oli mahtavaa, mutta samalla hassua päästä kertomaan juttuja Raamatusta ja tietenkinhän mä kerron jos toinen pyytää. Vastapainona sanottakoon, hän kertoili mulle kummitusjuttuja ja ihmetteli sitä, että eikö mua pelota kävellä yksin pimeässä. En tiedä pitäisikö mun pelätä, sillä tiiän että mun elämä on vakaimmalla kädellä mitä koskaan voi löytää. 

Oon aina luullut, että suomalaiset ihmiset ovat suoria. Kai sitä voi erehtyäkin, sillä täällä ollaan paljon paljon suorempia. Välillä tuntuu, että asiat vain tulevat jostain eikä niitä kaunistella niin paljoa. Tietenkin kohteliaita ollaan ja vanhempia henkilöitä kutsutaan heille sopivalla nimityksillä, kuten täti tai opettaja. Lisäksi kiinankielessä voidaan teititellä vain yhtä henkilö kerrallaan, mielenkiintoista vai mitä. Takaisin siihen suoruuteen, hyvä puoli siinä ainakin on se, että toisten kehuminen joka yleensä meiltä suomalaisilta on työn ja tuskan takana, luonnistuu täällä kuin itsestään. Toisia kehutaan aidosti ja välittävästi, ei siis osana small talkkia vaan osana ihmisten välistä suhdetta. En millään tavalla halua mollata meidän omaa kulttuuria, mutta huomaan ainakin itsestäni sen, että mulla on todella paljon vielä opeteltavaa kehumisen saralla. Täällä kyllä huomaa saman kuin Suomessa, kehujen vastaanottaminen on taas aivan toinen asia. Olen kyllä pohtinut, että onko kiittäminen kehuista itsensä esiin nostamista vai ei, sillä paikalliset eivät yleensä kiitä vaan hymyilevät, sillä itseä ei haluta tuoda esille. Suomalaisilla on ehkä sama asia tai sitten itseä vähätellään niin, että toisen on pakko vakuuttaa useaan otteeseen asiasta. Voit miettiä kumpi on sitten parempi tyyli, mutta itse olen alkanut kallistua siihen, että kiittäminen ja hymy on aina paras tapa osoittaa arvostavansa toisen mielipidettä tai komenttia, sanokoon kuka tahansa kulttuurin tutkija asiaan mitä vaan. 

Toinen asia, josta mulla riittää opetetltavaa on vieraanvaraisuus. Mitä vieraanvaraisuus oikeastaan on ja miten sitä pitäisi harjoittaa. Mulle on viime viikkoina selvinnyt, että kiinalaisten vieraanvaraisuus on ylitse vuotavaa ja jotenkin aivan toista luokkaa kuin omani. Tietenkin voin jakaa kaiken mitä mulla on muiden kanssa, mutta se uhrautuva tyyli joka kiinalaisilla on, on enemmänkin kuin vain ihailtavaa. Yleensä kiinalaiseen kulttuuriin ei kuulu kutsua länsimaalaisia ihmisiä kotiinsa vaan he kestitsevät vieraitaan ravintoloissa ja näyttävät paikkoja. Usein jos saat kutsun illalliselle niin paikalliset noutavat sinut kotoa ja ovat joka hetki seurassasi, he myös maksavat ruokasi, tuliaisesi ja muut ostokset, ja lopulta päivän päätteeksi saattavat sinut takaisin kotiovellesi. He eivät vain jaa sitä maallista mitä heillä on, vaan myös aikaansa, siinä asenteessa jolla he sen tekevät on jotain käsittämätöntä.

Haluan vielä jakaa pari ajatusta. Olen usein kuullut sanottavan, että ihmiset täällä eivät hymyile. Voin todistaa, että se ei ole totta! Hymyileminen on usein ihmisille luonnollista ja ympärillä näkyykin paljon iloisia kasvoja ja nauravia suita. En voi lakata ihmettelemästä sitä tosiasiaa, että hymyily tekee ihmisistä entistä kauniimpia. 

Ai niin, haluan viel sanoa että musta on niin söpöä kuin paikalliset pojat kantavat tyttöystävien käsilaukkuja häpeilemättä. On niin suloista kun pojat ovat kohteliaita ja huolehtivat tyttöjen jaksamisesta.

Jep, Näihin sanoihin on hyvä päättää.

-Salla